Linnunrata
voi odottaa
Keskiajan maailmankuva Camille Flammarionin piirtämänä
Nils Mustelin:
"radiosaarna"
vuodelta 1982
   Nils Mustelin
               www.mustelin.net



Vinjetti: Keskiajan maailmankuva ranskalaisen astronomin ja kirjailijan Camille Flammarionin piirroksen mukaan
(piirros myöhemmin väritetty)
Alkumusiikki: Gregoriaanista laulua

Monella tapaa etäiseltä tuntuu meistä keskiaika. Silti luulen, että se mitä me ajattelemme ihmisestä ja elämästä ja maailmankaikkeudesta, on itse asiassa paljolti peräisin siitä maailmankuvasta, joka sai komeimman kukoistuksensa keskiajan Euroopassa. Se oli värikäs maailmankuva, omituinen sekoitus antiikin tähtitiedettä, kristinuskon teologiaa ja – niin kuin me nyt sanoisimme – rahvaan taikauskoa.

Fyysiseltä kannalta katsoen keskiajan maailmankaikkeus oli hyvin pieni. Siinä oli oikeastaan vain kaksi osaa: taivas ja maa. Maa sijaitsi raskaana ja liikkumattomana maailmankaikkeuden keskuksessa ja keskuksena. Taivas taas oli kristallikehien läpinäkyvä koneisto: se kuljetti aurinkoa, kuuta ja planeettoja niiden radoilla maan ympäri. Uloimpana oli taivaanvahvuus: näkyvillä olevan maailmankaikkeuden raja, ja sitä koristivat kiintotähtien kimmeltävät valot.

Taivaanvahvuutta pidettiin läpinäkymättömänä, ja sen tuolle puolen sijoitettiin Jumalan ja autuaitten asunnot. Maan sisässä taas, jossakin, oli vastapuolen, Perkeleen, päämaja. Näitten kahden välille rakenteli keskiajan mielikuvitus enkeleistä ja pahoista hengistä uskomattoman monimutkaisen ja byrokraattisenkin hierarkian, johon ihmisen piti yrittää vaikuttaa rukouksien ja taikojen avulla. Ihminenkin sisältyi tähän hierarkiaan aivan luonnollisesti. Ihminenhän oli Jumalan kuva: hänet oli pantu hallitsemaan maan eläimiä ja kasveja, mutta ovela Paholainen oli saanut hänet lankeamaan syntiin. Ihminen ei sijainnut maailmankaikkeuden keskuksessa vain fyysisesti: hän sijaitsi myös Jumalan ja Perkeleen ikuisen valtataistelun keskipisteessä.

Keskiajan maailmankaikkeus oli siis hyvin pieni. Mutta se oli myös hyvin nuori. Itsestään selvää oli, että taivas ja maa oli – niin kuin ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on yksityiskohtaisesti kuvattu – luotu kuudessa päivässä. Ja kun käytettiin Raamatun antamia aikatietoja, laskettiin että luomisen oli täytynyt tapahtua vain muutama tuhat vuotta sitten. Tunnetuin oli 1600-luvulla eläneen irlantilaisen piispan James Ussherin laskelma, jonka mukaan maailman luominen oli alkanut lokakuun 18. päivänä vuonna 4004 ennen Kristuksen syntymää ja päättynyt sanotun kuun 23. päivänä.

Jo 1500-luvulla alkoi keskiajan maailmankuva natista liitoksissaan. Se natisi varsinkin vuonna 1543 kun Nikolaus Kopernikus julkaisi teoksensa De revolutionibus orbium coelestium (Taivaankappaleiden kiertoliikkeistä). Minua on aina kiehtonut se, että Kopernikuksen kirjan nimessä on latinankielinen sana "revolutio", joka ei tarkoita vain kiertoliikettä vaan myös vallankumousta. Sillä vallankumouksenhan Kopernikus pani käyntiin – sellaisen vallankumouksen joka on jatkunut meidän päiviimme saakka ja joka on todella kumouksellisesti muuttanut käsitystämme maailmasta ja meistä itsestämme.

Ennen muuta järkkyi maailmankaikkeuden rakenne. Maa ei enää ollutkaan maailmankaikkeuden turvallinen keskus, sen päämaja, vaan se alennettiin aivan tavalliseksi planeetaksi joka kiertää aurinkoa, joka taas on läpimitaltaan enemmän kuin sata kertaa niin suuri kuin maa itse. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Pian oivallettiin, että kiintotähdet eivät voi sijaita missään lähellä olevassa taivaanvahvuudessa: tähtien täytyi olla suunnattoman suuria loistavia kappaleita jotka ovat niin kaukana että se etäisyys ylittää ihmisen käsityskyvyn – niitten täytyi olla etäisiä aurinkoja rajattomassa avaruudessa.

Nykyäänhän me tiedämme, että meidän aurinkomme on ihan tavallinen tähti, vain yksi niistä vähintään 200 miljardista tähdestä, jotka muodostavat meidän kiekonmuotoisen kierteisgalaksimme Linnunradan. Eikä aurinko ole millään tapaa keskellä tätä tähtien mahtavaa saareketta – seuralaisplaneettoineen se sijaitsee kaukana Linnunradan laitamilla, ja siltä kestää satoja miljoonia vuosia kun se tekee yhden kierroksen tämän suuren tähtipyörteen navan ympäri.

Senkin tiedämme, ettei Linnunrata ole maailmankaikkeuden ainut galaksi. Nykyaikaisen tähtitieteen menetelmin voidaan valokuvata jopa miljardeja galakseja – niistä toiset ovat suurempia, toiset pienempiä kuin oma Linnunratamme. Ja niin kuin tähdet muodostavat galakseja, galaksit taas muodostavat galaksijoukkoja, jotka voivat koostua jopa kymmenestä tuhannesta yksittäisestä galaksista. Meidän Linnunratamme sijaitsee valtavassa järjestelmässä, jota tähtitieteilijät sanovat "paikalliseksi superjoukoksi".

Totisesti: meidän maapallostamme, maailmankaikkeuden entisestä keskuksesta, on tullut mikroskooppinen pölyhiukkanen galaksijoukkojen maailmassa.

Pohjiaan myöten on mullistunut myös se, mitä keskiaikana ajateltiin maailmankaikkeuden iästä. Monet seikat viittaavat siihen, että kaikki se aine ja kaikki se säteily, jotka muodostavat tämänhetkisen maailmankaikkeuden, oli joskus 15 tai 20 miljardia vuotta sitten keskittyneenä hyvin pieneen alueeseen, jonka tiheys ja lämpötila olivat käsittämättömän korkeat – ehkä jopa äärettömän pieneen pisteeseen.

Siitä, mistä tämä ns. "singulariteetti" oli peräisin, tiede ei pysty sanomaan mitään. Mutta tiedämme yhä enemmän siitä, mitä sitten tapahtui. Alkuräjähdyksessä, josta usein käytetään nimitystä Big Bang eli Suuri pamaus, maailmankaikkeutemme syntyi ja alkoi laajeta. Ja se laajenee edelleen – elämme maailmankaikkeudessa joka miljardien vuosien kuluessa on kasvanut yhä suuremmaksi ja muuttunut yhä harvemmaksi.

Vähitellen muodostuivat galaksit ja ensimmäiset tähdet, ehkäpä 10-12 miljardia vuotta sitten. Meidän Linnunradassamme on vielä jäljellä ensimmäisen sukupolven tähtiä. Mutta monet tähdet elivät vain lyhyeen, vain muutamia miljoonia vuosia. Sitten ne tuhoutuivat supernovaräjähdyksissä ja niistä tuli pikku hiljaa uusien tähtisukupolvien raaka-ainetta. Kun Linnunrata noin viisi miljardia vuotta sitten oli suurin piirtein puolet siitä iästä mitä se on nyt, syttyi loistamaan se muuan keskikokoinen tähti jota me tätä nykyä täällä maapallolla sanomme auringoksi. Ja yhdessä auringon kanssa syntyivät sen planeettaseuralaiset, joista meidän maapallomme on yksi.


Carl Nielsen: Sinfonia Espansiva, 1. osa

Tähtitieteen valtava edistys Kopernikuksen päivistä meidän päiviimme ei ole kuitenkaan merkinnyt vain uusia tietoja maailmankaikkeudesta, sen rakenteesta ja sen historiasta. Se on myös opettanut meitä suhtautumaan aivan uudella tavalla siihen mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu. Ennen vanhaan luonnonilmiöt selitettiin yliluonnollisten voimien avulla – nyt me katsomme samoja ilmiöitä luonnontieteen kannalta. Tämä ei välttämättä merkitse Jumalan viraltapanoa, mutta olemme oppineet, ettei ole hedelmällistä yrittää selittää käsittämättömiä luonnonilmiöitä vetoamalla jumalallisten tai muitten yliluonnollisten voimien asioihinpuuttumiseen. Vain tekemällä huolellisia havaintoja ja etsimällä niiden pohjalta syysuhteita ja lainalaisuuksia on ollut mahdollista kasvattaa tietojamme ja muodostaa kuva maailmankaikkeuden rakenteesta.

1800-luvun puolivälissä tuotti luonnontieteellinen lähestymistapa toisen mahtavan mullistuksen kaikkeen siihen mitä ihminen oli ajatellut omasta asemastaan luonnossa. Tälläkin kertaa vallankumouksen pani alulle kirja: se oli Charles Darwinin vuonna 1859 julkaisema On the Origin of Species through Natural Selection (Lajien synty luonnonvalinnan kautta).

Nykyään voidaankin pitää todistettuna sitä, että maapallon kaikki kasvit ja eläimet ovat kehittyneet hyvin primitiivisistä esi-isistä vuosimiljoonia kestäneitten vähittäisten muutosten myötä. Hämärän peitossa on vielä se, miten elämä syntyi noin neljä miljardia vuotta sitten. Mutta vähä vähältä aletaan päästä selville niistä mekanismeista, jotka ehkä ovat johtaneet siihen, että pienet molekyylit ovat asteittain yhdistyneet suuremmiksi ja suuremmiksi molekyyleiksi, kunnes tuloksena on ollut erittäin monimutkaisia kemikaalipisaroita, jotka pystyvät uusiutumaan, tuottamaan itsensä kaltaisia uusia pisaroita – eli lisääntymään. Sitten tiedämme ainakin suurin piirtein miten varsin yksinkertaiset yksisoluiset eliöt noin kahden miljardin vuoden kuluessa kehittyivät suuremmiksi yksisoluisiksi eliöiksi, kunnes evoluutio noin 600 miljoonaa vuotta sitten lähti käyntiin myös makrotasolla ja tuotti käsittämättömän runsaan määrän kaiken aikaa vaihtuvia eläin- ja kasvilajeja.

Tämänkaltainen kuvaus ja käsitys elämän pitkästä historiasta planeetallamme on ollut monille paljon vaikeampi hyväksyä kuin luonnontieteen kaikki muut saavutukset. Syvästi alentavana on pidetty sitä, että ihminen ei aina olekaan ollut ihminen, että sukutaulumme ei alakaan Aatamista ja Eevasta vaan ulottuu yksisoluisiin mikro-organismeihin maapallon alkumereen. Erityisen vaikeata tätä on ollut hyväksyä niitten, jotka ovat pitäneet kiinni siitä että Raamatun luomiskertomus on tarkka selonteko siitä, miten maa ja maailmankaikkeus ovat syntyneet.

Minusta itsestäni tämä ei tunnu lainkaan alentavalta tai nöyryyttävältä: minusta on päinvastoin kiehtovaa katsoa peiliin ja miettiä omia juuriani. Olennainen osa minun biokemiastani, esimerkiksi minun solujeni geneettinen koodi, on kaikesta päätellen peräisin yksisoluisilta esi-isiltäni. Veri joka virtaa suonissani on korvaamassa itseänsä maapallon alkumerta, joka sisältyi monisoluisten esi-isieni ruumiinonteloihin. Monet ruumiinrakenteeni piirteistä olen perinyt niiltä jo hieman edistyneemmiltä esi-isiltäni, jotka olivat kaloina siluurikauden meressä – sitä perintöä on esimerkiksi pitkulainen ruumiinrakenteeni, jonka runkona on nivelistä koostuva taipuisa selkäranka. Sitä perintöä on myös luun sisään kapseloitu pääni, jossa on liikkuva alaleuka ja kaksi linssillä varustettua silmää. Ruumiini neljä uloketta – kaksi kättä ja kaksi jalkaa – ovat vähän myöhempää perua: ne minä olen perinyt niiltä pelottomilta keuhkokaloilta, jotka neljine vahvoine varsievinensä alkoivat ryömiä kostean mudan läpi, järvestä järveen, ja joista sitten vähitellen syntyivät sammakkoeläimet. Aivojeni sisäosat saivat nykyisen muotonsa luultavasti matelijaesi-isieni aikaan. Ja vasta aivan äsken, silloin kun apinaa muistuttavat esi-isäni heilauttelivat itseään puunlatvasta toiseen Afrikan metsissä, vasta silloin saivat käteni nykyisen uskomattoman käyttökelpoisen muotonsa: minun kädessänihän peukalo on muita sormia vasten.

Olen siis muinaisten ja menneitten elämänmuotojen muistomerkki. Tunnen syvää kunnioitusta kaikkia niitä esi-isiäni kohtaan, jotka hyvin vaihtelevissa elinolosuhteissa ovat kehittäneet kaikki ne fysiologiset ja anatomiset erityispiirteet ja erityisominaisuudet, joiden tuloksena olen olemassa minä, ihminen. Tämä antaa minulle myös voimakkaan tunteen siitä, että kuulun yhteen planeettamme kaikkien eläinten ja kasvien kanssa – olen pieni oksa sitä mahtavaa evoluution puuta, joka kattaa ja johon kuuluvat maapallon kaikki jo kuolleet ja kaikki tällä hetkellä elävät organismit. Korvissani kaikuu eläinten tunnuslause Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta: "Me olemme samaa lihaa ja verta, te ja minä." Biokemian tasolla olemme kaikki muunnelmia samasta teemasta: DNA-molekyylien teemasta.


Josef Haydn: Sinfonia 103 Es-duuri, 4. osa

Kun jonkun on tunteenomaisista tai muista järjenulkoisista syistä vaikea hyväksyä meidän pitkää ja vaiheikasta historiaamme, hän väittää hivenen ärtyneesti että sellainen uskomattoman tarkoituksenmukainen ja monimutkainen olento kuin ihminen ei ole voinut syntyä "sattuman sokeasta oikusta". Tämä vastaväite perustuu kuitenkin tietämättämyyteen evoluution luonteesta.

Keskeinen evoluutiota ylläpitävä tekijähän on sopeutuminen kulloinkin vallitseviin olosuhteisiin. Raaka-aineena ovat tosin sattumanvaraiset mutaatiot, mutta sopeutuminen on luonteeltaan sattuman vastakohta. Eri kasvi- ja eläinlajien alituiseen vaihtuvassa ekologisessa vuorovaikutuksessa sopeutuminen pakottaa esiin uusia ja usein entistä monimutkaisempia anatomisia rakenteita, jotka ovat tyyten toisenlaisia kuin mitä sattuman yksinkertaisten lakien perusteella voisi odottaa.

Toisaalta täytyy myöntää, että evoluution prosessi on kokonaisuutena sattuman varassa siinä mielessä, että se on pitkä ketju lyhyitä askeleita, jotka kaikki ovat hyvin herkkiä ympäristön vaihdoksille. Ja joka ainoa pienikin suunnan muutos voi pitemmällä aikavälillä tuottaa tuloksia, jotka ovat dramaattisen ainutlaatuisia.

Olen toisinaan leikitellyt sellaisella ajatuksella, että joku yritteliäs mustekalalaji olisi muutama sata miljoonaa vuotta sitten seurannut sukulaisiaan etanoita merestä maalle ja että ne olisivat siitä intoutuneet kehittämään korkeammanasteista hermostoa ja ruumiinrakennetta. Jos näin olisi käynyt, ei selkärankaisilla ehkä koskaan olisi ollut mahdollisuutta lyödä itseään läpi. Maapallon eläinkuntaa hallitsisivat tänä päivänä ehkä ylivoimaisesti mustekalojen ryömivät ja hyppivät ja lentävät jälkeläiset, yhtä moninaiset kuin meidän aikamme linnut ja nisäkkäät. Ja ehkäpä joku erityisen älykäs laji olisi jo kauan sitten luonut pitkälle kehittyneen nilviäissivilisaation, jonka filosofit nauraisivat makeasti sille typerälle ajatukselle että niinkin alkeellisessa kehityslinjassa kuin selkärankaisten saattaisi esiintyä älyllisiä olentoja...

Tämähän on hyvinkin voinut tapahtua jollakin toisella planeetalla. Mutta täällä maapallolla kävi niin kuin kävi: luomakunnan kruunuksi ja Jumalan kuvaksi alkoi itseään kutsua muuan kalojen jälkeläinen.

Poliittisessa satiirissaan Animal Farm (Eläinten farmi) George Orwell antaa hallitsevien eläinluokkien kehittää kuuluisaksi tulleen iskulauseen: "Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset". Kun ajattelen ihmistä suhteessa maapallon muihin eläimiin, tätä voisi mukailla sanomalla että "kaikki eläimet ovat ainutkertaisia, mutta ihminen on ainutkertaisempi kuin muut."

Biologisesti katsoen ihminen, Homo sapiens, on eläin kaikkien muitten eläinten joukossa ja biokemian kannalta melkein simpanssin kaksoisveli. Mutta jollakin kohtaa, edetessämme apinasta ihmiseen, menimme yli sellaisen rajan, missä aivojen fysiologiassa tapahtunut pieni muutos sysäsi liikkeelle ratkaisevan muutoksen älyllisessä suorituskyvyssä: älykkyys saavutti tason, jossa oli mahdollista kehittää puhekieli, käsitteellisten äänimerkkien eli sanojen järjestelmä. Kieli taas loi edellytyksiä abstraktille ajattelulle – oivalluksia ja tietoja ja perinteitä ja kokemuksia alkoi virrata yksilöltä yksilölle, sukupolvelta sukupolvelle. Kun puhuttua kieltä sitten täydensivät kirjoitetut merkit, jotka oli mahdollista tallentaa aivojen ulkopuolella, tämä virta paisui vuolteen kaltaiseksi. Lähti liikkeelle aivan uudenlainen evoluutio: kulttuurievoluutio, joka muutamassa kymmenessä tuhannessa vuodessa oli muuttava ihmisen elinehtoja ennalta aavistamattomiin.

Tiedon kasvu näet antoi ihmiselle myös yhä suuremman vallan luontoon nähden. Ihminen murtautui ulos siitä ekologisesta lokerosta, johon biologinen evoluutio oli hänet sijoittanut. Hän alkoi viljellä maata ja hoitaa kotieläimiä. Hän oppi kaivamaan metalleja, hän keksi ja kehitti yhä parempia työkaluja ja koneita. Hän alkoi hyödyntää aurinkoenergiaa, joka oli sitoutunut vihreisiin kasveihin vuosimiljoonien aikana ja varastoitunut maaperään hiilenä ja öljynä.

Maapallon kaikilla eläimillä ja kasveilla on takanaan pitkä biologinen kehityshistoria. Mutta vain ihmisellä on sen lisäksi varsinainen historiansa, historia jonka hän on itse luonut, jonka me olemme itse luoneet, historia, jota olemme voineet vallita ja ohjata yhä enemmän sitä mukaa kuin tietomme ovat kasvaneet ja valtamme on enentynyt. Voimme ottaa oppia menneisyydestä, voimme ennakoida tekemistemme seurauksia, voimme valita tien jota kulkea.

Tämä asettaa meille suunnattoman vastuun: vastuun itsestämme ja jälkeemme tulevista, vastuun tästä planeetastamme ja kaikesta joka sillä elää. Onko meistä tähän vastuuseen – vai olemmeko jo tehneet niin kohtalokkaita erehdyksiä että valinnan vapaus on jo mennyt?

Olisi typerää kieltää sitä, että tieto ja tiedon tekniset sovellukset ovat tuottaneet ihmiskunnalle kaikenlaista siunausta. Ellei olisi kehittynyttä teknologiaa, eläisimme tänäkin päivänä niin kuin kivikauden ihmiset, ja suurin osa kaikesta siitä jaloimmasta mitä ihmiskunta on tähän mennessä tuottanut, olisi ikuisesti jäänyt syntymättä.

Mutta yhtä typerää olisi kieltäytyä näkemästä kaikkea sitä vahinkoa, kaikkea sitä ihmisten kärsimystä, jonka on saanut aikaan teknologian valloilleen päästäminen ja väärinkäyttö. Varsinkin viime vuosikymmenten aikana tilanne on kärjistynyt niin äärimmilleen, että ei ole enää itsestään selvää että me tulemme olemaan olemassa tulevaisuudessakin.

Rikkaitten maitten räjähdysmäinen teollistuminen on ehdyttänyt maapallon raaka-aine- ja energiavarat. Näemme jo miten luonnonvarojen runsaudensarven pohja alkaa häämöttää, samalla kun huomaamme miten vakavasti olemme vaurioittaneet luonnonympäristöämme. Köyhissä maissa sadat miljoonat ihmiset elävät jatkuvassa nälän- ja kuolemanhädässä, mikä ainakin osin johtuu siitä, että kaukaiset rikkaat maat pitävät yllä teknologista elintasoaan näitten köyhien maitten kustannuksella. Sotateollisuus nielee yhä suuremman osan ihmiskunnan aineellisista ja henkisistä varoista, jotka itse asiassa pitäisi voida käyttää siihen, että miljardeille kärsiville ja nälkäänäkeville ihmisille luotaisiin ihmisarvoisen elämän edellytyksiä.

Nykyajan sotateollisuus on kaiken lisäksi muutakin kuin sitä, että ihminen tuhlaa luonnonvaroja niin kuin ei koskaan ennen. Sotateollisuus on antanut 1900-luvun ihmiselle sellaisen mahdin jota ei ole ollut yhdelläkään elävällä olennolla koskaan aikaisemmin: mahdin hävittää oma lajinsa ja samalla tuhota enin osa kaikista niistä eläin- ja kasvilajeista, joitten kanssa me yhdessä tällä maapallolla elämme. Eikä tämä ole enää mikään etäinen teoreettinen mahdollisuus: koko maapallon kattavan ydinasesodan uhka leijuu kuin Damokleen miekka meidän kaikkien päällä, ja sen miekan kärki osoittaa Euroopan sydämeen.

Mitään lohtua ei ole siitä, että kolmas maailmansota kaiketi selvitettäisiin muutamassa tunnissa maanalaisissa ohjaus- ja komentokeskuksissa, idässä ja lännessä, painellaan joitakin nappeja – ohjusten parvet lehahtavat sukellusveneistä ja siiloista ja osuvat maaliinsa niin tarkasti kuin vain nykyajan teknologia sallii – suurkaupunki toisensa jälkeen saa päälleen sienenmuotoisen pilven. Ja sitten seuraa pitkä hiljaisuus, jonka keskellä niillä harvoilla jotka ovat jääneet henkiin on täysi syy kadehtia niitä, jotka saivat kuolla heti.


W.A. Mozart: Pianokonsertto 23 A-duuri, 2. osa

Muutama vuosi sen jälkeen kun Hiroshima ja Nagasaki hävitettiin ydinpommeilla, kirjoitti Arthur C. Clarke pienen vaikuttavan novellin nimeltä If I ever forget thee, oh Earth (Unohdanko sinua koskaan, Maa). Päähenkilönä on kymmenvuotias poika Marvin, joka on syntynyt kuussa ja asuu suuressa tähtitieteellisessä observatoriossa sillä puolella kuuta, joka ei näy maahan. Novelli alkaa siitä, että Marvin ensimmäistä kertaa elämässään ja nuoruudessaan saa lähteä observatorion ulkopuolelle. Hänen isänsä ottaa hänet mukaan pitkälle matkalle kuuautolla. He ajavat kuun autiota maisemaa, kunnes heidän edessään maa nousee horisontista, kuin suunnaton sirppi. Maan auringon valaisema puoli näyttää aivan samanlaiselta kuin Apollo-astronauttien meille välittämissä kuvissa. Mutta kun Marvinin silmät tottuvat voimakkaaseen maanpaisteeseen, hän huomaa että maan varjossa oleva puoli ei olekaan täysin pimeä: mantereet hohtavat heikkoa fosforinhehkuista valoa – kuollut maapallo on vielä radioaktiivinen kaikkien niitten ydinräjäytysten jäljiltä, joitten jälkeen ihmiskunnasta on jäljellä vain kourallinen kuusiirtolaisia. Nyt Marvin ymmärtää, miksi hän ei koskaan pääse käymään isiensä kotiplaneetalla. Mutta ehkä hänen lapsensa, tai lapsenlapsensa...

Periaatteessa Clarke kumminkin on optimisti. Hänen romaaninsa Prelude to Space (Preludi avaruudelle) päättyy loppukohtaukseen, jossa on tiettyjä yhtymäkohtia äsken selostamaani novelliin. Tässä seisoo kuussa, ikkunansa äärellä, amerikkalainen historiantutkija professori Alexson – ja katsoo maapalloa. Hänetkin on tuomittu elinikäiseen maapallonpakoon – hänellä on nimittäin vakava sydänvika eikä hän selviäisi hengissä maan voimakkaan painovoiman piirissä.

1900-luku on painumassa lopuilleen tässä Clarken romaanissa – tunti tunnilta vyöryy uudenvuodenyö yli hitaasti pyörivän maapallon. Professori Alexson miettii mennyttä vuosisataa, ja tulevaa:

"Professori Alexson ei tuntenut surua eikä kaipausta heittäessään jäähyväisiä kuolevalle vuosisadalle: tulevaisuus oli niin täynnä ihmeitä ja lupauksia. Taas kerran purjehtivat ylpeät laivat kohti tuntemattomia maita kuljettaen mukanaan uusien kulttuurien siemeniä, joista syntyvät sivilisaatiot aikanaan menisivät entisten ohi. Ryntäys uusiin maailmoihin murskaisi kaikki ne tukahduttavat esteet, jotka olivat myrkyttäneet vuosisadasta melkein puolet. Muurit oli revitty, ja ihmiset suuntaisivat energiansa ulospäin, kohti tähtiä, sen sijaan että taistelisivat keskenään.

Toisesta keskiajasta pois, pois sen peloista ja kurjuudesta, pois iäksi! Pois Belsenin ja Hiroshiman varjoista – maailma oli matkalla kohti loistavaa auringonnousua. Renessanssi oli tullut jälleen, 500 vuoden jälkeen. Kun sarastus pitkän kuunyön jälkeen kirkkaana purkautuisi kuun Apenniinien yli, se ei voisi olla häikäisevämpi kuin se aikakausi, joka nyt oli syntynyt."

Tämän kirjoitti Arthur C. Clarke vuonna 1947, eli 35 vuotta sitten. Silloin oli kai vielä mahdollista uskoa, että ihmiskunta jo vuonna 2000 olisi päässyt pois nykyisestä katastrofisuunnastaan ja olisi matkalla kohti uutta renessanssia. Yhtä optimistisia emme ole enää nyt, kun vuosisadan vaihtumiseen on vain runsaat 17 vuotta. Mutta vuosistahan tässä ei ole kysymys: suurin kysymys on, pystymmekö ylimalkaan, ennen kuin on liian myöhäistä, vaihtamaan suuntaa, ja alkaako tulevaisuudessamme häämöttää valoa.

Jos minulta kysytään: "Luuletko, että ihmiskunta lähivuosikymmenten mittaan tuhoaa itsensä?" niin minä vastaan, sekuntiakaan epäröimättä: "En luule. Tiedän että se voisi tapahtua – mutta minä en voi uskoa että se todella tapahtuu." Samalla minun on kuitenkin rehellisesti tunnustettava, että en itsekään tiedä, missä määrin tämä optimismi perustuu ajan merkkien realistiseen tulkitsemiseen, ja missä määrin yksinkertaisesti vain siihen, että ajatus ihmissuvun ja inhimillisen kulttuurin tuhoutumisesta tuntuu minusta sietämättömältä.

Yksi asia kuitenkin on varma. Vaikka me – niin kuin uskon ja toivon – onnistumme välttämään äärimmäisen katastrofin ja voimme päästä rakentamaan parempaa maailmaa, meillä on edessämme muutama tukala ja raskas vuosikymmen. Vie aikaa, ennen kuin saamme murretuksi yksilöitten itsekkyyden ja kansalliskiihkoisuuden noidankehän. Ja vaikka hyvä tahto käy yhä vahvemmaksi ja vaikka maailmanlaajuinen solidaarisuus vaikuttaa yhä enemmän, minusta näyttää että joudumme vielä pitkään elämään siinä pelossa, että olemme menneet kohtalokkaasti harhaan. Mutta pelkokin voi opastaa kehitystä rakentavaan suuntaan, silloin kun siihen liittyy tietoisuus siitä, että suurimmatkin uhraukset ovat parempi kuin täydellinen tuho.

Pari viikkoa sitten näin televisiouutisissa välähdyksiä ydinaseitten vastaisesta mielenosoituksesta jossain Yhdysvalloissa. Mieleeni jäi yksi juliste ja sen iskulause: "Give our children dreams – not nuclear nigtmares" (Antakaa lapsillemme unelmia eikä ydinasepainajaisia). Me emme saa lopettaa unelmoimista paremmasta maailmasta. Mutta meidän pitää unelmoida silmät auki. Meidän on pakko hylätä viimeisetkin harhakuvat siitä, että kohtalomme olisi joittenkin korkeampien voimien käsissä – meidän täytyy rakentaa unelmamme tiedon varaan, kaiken sen varaan, mitä tiedämme luonnon laeista ja ennen muuta sen varaan, mitä tiedämme itsestämme.

Minulla on sellainen käsitys, että pitemmällä aikavälillä meidän kehitykseemme tulee vaikuttamaan paitsi oma asemamme täällä maapallolla myös asemamme maailmankaikkeudessa. Ehkäpä saamme jonakin päivänä tietää, että emme ole yksin, vaan keskellä käsittämättömän pitkälle kehittyneitä sivilisaatioita, jotka ovat halukkaat päästämään meidät osallisiksi vuosimiljoonien tiedoista ja kokemuksista. Silloin voi vain toivoa, että löydämme Linnunradan tähtienvälisessä kulttuurivaihdossa oman lokeromme ja tehtävämme, ja että meillä ehkä suorastaan olisi jotakin annettavaa muille.

Jos me taas jostain luonnon oikusta olemme ainoat älylliset olennot koko Linnunradassa, voi ajatella, että me vähitellen levittäydymme tähdeltä tähdelle ja perustamme uusia inhimillisiä sivilisaatioita vieraitten aurinkojen alla. Silloin on ihmissuvun jatkuminen turvattu – jos joku näistä sivilisaatioista tuhoutuu, jää muita kantamaan ihmisen kulttuuriperintöä läpi vuosimiljoonien. Ja ehkä jotkut näistä toisistaan yhä kauemmas erkanevista ihmiskunnista tulevat säilyttämään ikivanhan legendan: oudon kertomuksen siitä että ihminen on joskus aikojen alussa syntynyt nyttemmin jo unohdetulla planeetalla jota sanottiin maaksi.

Mutta tämä on science fictionia – tieteiskuvittelua. Linnunrata voi odottaa, kunnes me täällä maapallolla olemme varttuneet vastuumme mittaisiksi – ihmisinä.


JÄLKISANAT

Tämän tekstin kirjoitin vuonna 1982 tunnetun radiomiehen Hannu Taanilan pyynnöstä. Taanila tuotti siihen aikaan radiosarjaa, jossa eri ihmiset verraten pitkissä puheenvuoroissa (noin 45 minuuttia) pakinoivat otsikolla Ihmisenä maassa ja maailmankaikkeudessa.

Taanila suomensi sitten tekstini, ja esitin sen radiossa Pitkänäperjantaina 1982 (muistaakseni kyseessä oli suora lähetys). Myöhemmin tein myös ruotsinkielisen version (eli luin radiossa alkuperäisen tekstini), ja silloin tuottaja sai loistavan idean korvata Taanilan sarjan pitkä otsikko tekstini viimeisen lauseen alkusanoilla Vintergatan kan vänta eli Linnunrata voi odottaa.


Tämä sivu on viimeksi muutettu 6.9.2002
Suomennos: Hannu Taanila ja Riitta Eskelinen
Kommentit ja kysymykset ovat tervetulleita sähköpostitse: nils.mustelin@dlc.fi