David Humen mukaan ”mikään todistus ei ole riittävä varmistamaan ihmettä, ellei todistus ole sitä laatua, että sen erheellisyys olisi vielä ihmeellisempi kuin se seikka, jota se koettaa varmistaa; ja siinäkin tapauksessa todistusperusteet kumoavat toinen toisensa, ja vahvempi niistä antaa meille ainoastaan sen verran varmuutta kuin sille jää voimaa heikomman tultua siitä vähennettyä. Kun joku kertoo minulle nähneensä vainajan palanneen elämään, niin minä heti itsekseni harkitsen, kumpi on todennäköisempää: että tämä ihminen joko pettää minua tai on tullut petetyksi taikka että hänen kertomansa seikka tosiaan on tapahtunut. Minä punnitsen toista ihmettä toista vastaan; ja riippuen siitä, minkä todistuksen havaitsen vahvemmaksi, lausun ratkaisuni, aina hyljäten suuremman ihmeen. Jos hänen todistuksensa erheellisyys olisi suurempi ihme kuin hänen kertomansa tapahtuma, silloin, mutta vasta silloin saattaa hän vaatia puolelleen uskoani eli hyväksymistäni”.
Toisin sanoen: kumpi on todennäköisempää, oudon väitteen pätevyys vai väitettä tukevan todistusaineiston virheellisyys? Jos väitteen puolestapuhuvien seikkojen virheellisyys on todennäköisempää kuin väitteen totuus, niin väite tulisi Humen vaa’an mukaan hylätä. Ja koska viisas suhteuttaa aina uskomuksensa todistusaineiston mukaiseksi, niin hyväksytyn kannan varmuudesta on vielä vähennettävä vastakkaisen kannan todennäköisyys.
Katso: Hume, David; Humen giljotiini.
Kirjallisuutta: Hume 1748/1938.