Matti Häyry: Ihmeet ja niiden kokeminen

Matti Häyry toimii tutkijana Helsingin yliopiston filosofian laitoksella.

Ihmeiden määrittelystä

Ihmeet ovat Nykysuomen sanakirjan mukaan yliluonnollisia, vaikeasti selitettäviä asioita tai ilmiöitä. Koska yliluonnollisuus ja vaikeasti selitettävyys eivät kuitenkaan aina ole sama asia ja koska etenkin ensinmainittu on jo itsessään melko hankala käsite, näinkin yksinkertaiselta näyttävä määritelmä on tulkittavissa usealla eri tavalla.

Yliluonnollisuuden korostaminen vastannee hyvin arkikäsitystä ihmeiden luonteesta, mutta siinä on myös ongelmansa. Asiaa valottaa Leea Virtasen (1977) esittämä määritelmä, jonka mukaan yliluonnollista on ”kaikki sellainen, jonka ihminen itse käsittää aina ja kaikkialla vaikuttavien syyn ja seurauksen lakien yläpuolelle kohoavaksi ja niistä riippumatta toimivaksi tai tapahtuvaksi”. Määritelmän pahin ongelma on käsitteellinen. Jos pidetään kiinni siitä, että syyn ja seurauksen lait tai muut luonnonlait vaikuttavat ”aina ja kaikkialla”, ei niiden vastainen ilmiö tai asia ole ihme vaan käsitteellinen mahdottomuus. Se että aina ja kaikkialla vallitsevat lait vallitsevat aina ja kaikkialla ei ole skeptikkojen keksintöä vaan yksinkertainen looginen totuus (Hume 1777; Flew 1986). Jos taas lähdetään siitä, että syyn ja seurauksen lait vaikuttavat vain enemmistössä tarkasteltavista tapauksista, eivät niistä riippumattomat ilmiöt välttämättä ole kovinkaan kummallisia. Esimerkiksi joillakin kvanttimekaniikan ennustamilla ilmiöillä on selvästi ennemminkin tilastollinen kuin absoluuttisen deterministinen luonne, mutta se ei tee kuvatuista ilmiöistä missään järkevässä mielessä ihmeellisiä tai yliluonnollisia.

Luonnollisen ja tavanomaisen rajat ylittäviä ilmiöitä ja asioita on pyritty luonnehtimaan myös viittaamalla inhimillisen käsityskyvyn tai inhimillisen tiedon rajallisuuteen. Yliluonnollisen sijasta on tällöin usein puhuttu paranormaalista ilmiöalueesta. Leea Virtasen määritelmän mukaan paranormaaleja ovat ilmiöt, jotka eivät vastaa tavanomaista käsitystä syystä ja seurauksista. ”Tavanomaiset käsitykset” syystä ja seurauksesta puolestaan ovat luontevimmin tulkittuina joko kokemusperäisiä ja kulttuurisia malleja tapahtumien oletetuista järjestyksistä tai kokemukseen perustuvia tieteellisiä teorioita.

Paranormaaleiksi onkin jälkimmäistä tulkintaa seuraten määritelty ilmiöt, joita ei ole pystytty selittämään ajan hyväksyttyjen tieteellisten teorioiden avulla (Eysenck ja Sargent 1983; Inglis 1985). Mutta vaikka selittämättömyys voikin erottaa omaksi ryhmäkseen joukon asioita ja ilmiöitä, tämän ryhmän luokitteleminen leimalla ”ihmeellinen” tai ”ihmeet” ei tunnu järkevältä. Jos joku haluaa nimittää joitakin fysikaalisia mikrotason ilmiöitä paranormaaleiksi, häntä ei voida syyttää mistään muusta kuin lievästi eksentrisestä sanankäytöstä. Mutta ihmeillä on varmasti kautta aikojen tarkoitettu jotakin monimutkaisempaa, ällistyttävämpää ja jännittävämpää kuin esimerkiksi fotonin polarisaatiotason määräytymistä toisen, mielivaltaisen kaukana olevan fotonin polarisaatiotason mukaan. (Bellin epäyhtälö, johon tässä viittaan, on ”paranormaaleine” sovelluksineen lyhyesti ja informatiivisesti esitetty artikkelissa Gardner 1981.)

Toinen Nykysuomen sanakirjan määritelmistä, ihmeiden samaistaminen asioihin ja ilmiöihin joiden selittäminen on vaikeaa, ei ole selittämättömyyteen vetoavaa vaihtoehtoa onnistuneempi. Selittämisen vaikeus voi viitata ajan tieteen tilaan, missä tapauksessa palataan edellä esitettyihin ongelmiin. Se voi myös viitata arkisempaan ajatteluun, mutta siinä tapauksessa vaikeudet kasvavat vielä suuremmiksi. Omasta mielestäni on esimerkiksi sangen merkillistä ja selittämätöntä, että gramman murto-osa asetosalisyylihappoa parantaa jomottavan päänsäryn. En kuitenkaan usko, että aspiriinin vaikutusta ihmiselimistöön suostuttaisiin ottamaan Nykysuomen sanakirjaan esimerkkitapaukseksi ihmeestä.

Erään mallin ”tapahtumien oletetuista järjestyksistä” muodostavat C.D. Broadin (1949) nimeämät rajoittavat perusperiaatteet (joista mainittiin Kivisen artikkelissa), jotka ilmaisevat joitakin tieteen periaatteita ja henkilökohtaisia mielipiteitä yleisempiä ennakko-oletuksia käsityksillemme maailman tapahtumista. Broadin mukaan esimerkiksi kahden ihmismielen välistä yhteydenpitoa ei tavallisesti pidetä mahdollisena muuten kuin tiettyjen ruumiinliikkeiden ja aistien välityksellä, ei myöskään tapahtumien tietämistä ennalta paitsi säännönmukaisten ilmiöiden ollessa kyseessä. Edelleen ihmisen tahdonvoiman ei uskota suoranaisesti vaikuttavan muihin aineellisiin kappaleisiin kuin hänen oman ruumiinsa osiin, eikä ihmismielen arvella jatkavan elämäänsä ruumiin kuoltua.

Ihmeet tai ihmeelliset asiat voitaisiinkin ehkä määritellä viittaamalla niihin rajoituksiin, joita useimmat ihmiset asettavat käsityksilleen tapahtumien tavanomaisesta kulusta. Mutta näiden rajoitusten luokittelu puolestaan näyttää käyvän helpoimmin pohtimalla, mitkä asiat ja ilmiöt ovat riittävän ihmeellisiä vaatiakseen oman periaatteen. Siten muuten lupaavimman tuntuisessa luonnehdinnassa on selvää kehämäärittelyn makua.

Ihmeiden kenttä

Kun ihmeiden määritteleminen näyttää olevan perin hankalaa, on ehkä parasta lähestyä koko asiaa suoraan esimerkkien kautta. Seuraavassa luettelen varsinaisten ihmeiden ohella myös sellaisia ilmiöitä ja asioita, jotka eivät välttämättä ole kovin ihmeellisiä, mutta joita on kuitenkin laajalti pidetty käsittämättöminä. Samalla jaan ihmeiden kentän kolmeen alustavaan osa-alueeseen, nimittäin ihmeiden tapahtumiseen, niiden tekemiseen ja niiden kokemiseen.

Joskus ihmeet on luontevinta kuvata tapahtumina, ilman erityisiä kokijoita tai tekijöitä, vaikka heidän läsnäolonsa tai toimintansa ehkä olisikin ilmeistä. Esimerkiksi:

1. Kun Jeesus Nasaretilainen kuoli, temppelin esirippu repesi kahtia. (Matt. 27:50–51; Mark. 15:37–38; Luuk. 23: 44–45.)
2. Kun A.A. kuoli, hänen kellonsa pysähtyi.
3. B.B:n käytyä nukkumaan sänky kohosi hitaasti noin metrin korkeuteen ja alkoi sitten pyöriä pituusakselinsa ympäri.

Useimmiten kuitenkin tekijät tai kokijat nimetään ihmeen kuvauksessa. Raamatullisia ihmeitä, joissa tekijän mainitseminen on tärkeää, ovat seuraavat:

4. Jumala pysäytti auringon keskitaivaalle, jotta lankeava pimeys ei olisi estänyt Israelin kansaa kostamasta vihollisilleen. (Joos. 10:12–13.)
5. Jeesus muutti Kaanaan häissä äitinsä pyynnöstä kuusi suurta astiallista vettä viiniksi. (Joh. 2:1–11.)

Maallisemmista ihmeteoista voidaan mainita vaikkapa:

6. Uri Geller taivutti metallilusikoita henkisellä energiallaan.
7. Joe Mercado poisti verettömällä leikkauksella William Nolenin vasemmasta munuaisesta kasvaimen. (Nolen 1981)

Mikäli kuvaukset ovat paikkansapitäviä, kaikissa näissä tapauksissa on nähdäkseni kysymys jonkinasteisista ihmeistä.

Ihmeiden kokeminen voidaan jakaa luontevasti ainakin kolmeen luokkaan. Yksinkertaisin tapa kokea ihme on nähdä jotakin riittävän outoa ja epätavallista, kuten:

8. Profeetta Joosua näki Jumalan pysäyttävän Auringon kulussaan keskitaivaalle.
9. Evankelista Johannes näki Jeesuksen muuttavan vettä viiniksi.
10. Miljoonat televisionkatsojat näkivät Uri Gellerin taivuttavan lusikoita henkisellä energiallaan.
11. Maaliskuun 3. päivänä 1968 kolme luotettavaa henkilöä näki Nashvillessä Tennesseessä lentävän lautasen. (Klass 1981)

Näkemisen lisäksi on mahdollista muuten kokea tavanomaisesta poikkeavia ihmeitä:

12. William Nolen parani verettömän leikkauksen ansiosta vaikeasta sairaudestaan.
13. C.C. kuuli Pirun hakkaavan arkunlautoja metsässä.
14. D.D. tunsi riihitontun koskettavan jalkaansa riihen ylisillä.

Kolmas ihmeiden kokemisen muoto on nähdä tai muuten aistia tavanomaisia ilmiöitä ja asioita, mutta tavallisuudesta jyrkästi poikkeavalla tavalla:

15. Emanuel Swedenborg ”näki” vuonna 1759 Tukholman palon, vaikka oli itse sen aikana satojen kilometrien päässä, Göteborgissa. (Inglis 1985)
16. Mina Crandon kommunikoi telepaattisesti valtameren toisella puolella olevien henkilöiden kanssa. (Inglis 1985)
17. Nostradamus kirjoitti transsitilassa säkeitä, jotka kuvailivat tulevia tapahtumia. (Inglis 1985)
18. Abraham Lincoln sai unessa tiedon salamurhastaan viikkoa ennen sen tapahtumista. (Inglis 1985)
19. Helene Smith kuvasi transsissa entistä elämäänsä Marie Antoinettena. (Inglis 1985)
20. Daniel Dunglas Home näki 13-vuotiaana hengen, joka ilmaisi hänen tätinsä kuolleen kolme päivää aikaisemmin. (Eysenck ja Sargent 1983)

Osa yllä luetelluista asioista ja ilmiöissä kuuluu itsestään selvästi parapsykologian alaan. Esimerkit 15–20 kuvaavat erilaisia ESP-kokemuksia eli aisteista riippumatonta havaitsemista (ESP = Extra-Sensory Perception). Tapauksissa on eroja kahden muuttujan suhteen: tiedostuksen kohteena on joko menneisyys, nykyisyys tai tulevaisuus, ja tiedostus joko edellyttää viestin lähettäjän, jolloin kyseessä on telepatia, tai ei edellytä lähettäjää, jolloin on kyseessä selvänäköisyys. Esimerkeissä 2 ja 6, mahdollisesti myös tapauksissa 1, 3, 4 ja 5, on puolestaan kyseessä psykokinesia (PK), toimijan kyky vaikuttaa tapahtumiin ja esineisiin hengen voimalla. (Virtanen 1977)

Parapsykologian alaan kuuluvien ns. psi-kokemusten (ESP + PK) sekä ihmeparanemisen, tunnistamattomien lentävien esineiden eli ufojen näkeminen ja perinteisten yliluonnollisiksi katsottujen elämysten lisäksi ihmeitä tai ihmeellisiä asioita voidaan kokea muillakin tavoilla, mutta luetellut esimerkit riittänevät osoittamaan, minkälaiset tapahtumat ja kokemukset voidaan alustavasti luokitella ihmeellisiksi.

Lähestymistapoja: lähdekritiikki

Ihmeiden olemassaoloa ja luonnetta voidaan tarkastella kolmella tavalla: lähdekriittisesti, ”luonnollisia” selityksiä etsien tai uusia, ”tavanomaisista poikkeavia” teorioita luoden. Kahdessa ensinmainitussa tarkastelutavassa on lähtökohtana se, että ihmeellisiä asioita ei oletettavasti ole tapahtunut eikä tapahdu, ellei voida ensinnäkin luotettavia lähteitä käyttäen osoittaa että jotakin todella tapahtui ja toiseksi kriittisellä tutkimuksella varmistaa ettei tapahtuma ole selitettävissä luonnollisesti. Kolmannessa tarkastelutavassa puolestaan lähdetään siitä, että ihmeellisiä asioita tapahtuu koko ajan – niille on vain löydettävä sopiva, mahdollisesti nykytieteen rajat ylittävä selitysmalli.

Lähdekritiikin keinoin voidaan varsin ongelmattomasti osoittaa, ettei vaikkapa Raamatun ihmeillä 1, 4, 5, 8 ja 9 missään kirjaimellisessa mielessä ole historiallista todellisuuspohjaa. Kuten Heikki Räisänen (1988) on todennut asiaa tarkastellessaan, ainakin kolme seikkaa puhuu tämän näkökannan puolesta. Ensinnäkin suhtautuminen ihmeisiin oli antiikin maailmassa kokonaan toisenlaista kuin nykyään: ihmeellisiä tapahtumia pidettiin, toisin kuin meidän aikanamme, yleiseen maailmankuvaan kuuluvina. Siksi onkin huomioitava se, että kertomuksia ihmeteoista ei löydy yksinomaan Raamatusta, vaan myös monista muista saman ajan lähteistä. Ellei kaikkia antiikin ihmetarinoita haluta uskoa sellaisinaan, on Raamatunkin vastaavat kertomukset alistettava tarkkoihin tutkimuksiin lähteiden luotettavuuden suhteen. Toiseksi lähteiden luotettavuus on useimmiten kyseenalainen. Esimerkiksi Jerikon muurien sortuminen torvien soitolla on Vanhassa testamentissa (Joos. 6) kuvattu tapahtuneeksi kauan sen jälkeen, kun Jerikon mahtavat muurit on arkeologisten tutkimustulosten mukaan hävitetty. Uuden testamentin kertomukset taas ovat siinä määrin epäjohdonmukaisia ja vaihtelevia, ettei niitä voida pitää ensi käden silminnäkijätodistuksina. Ja kolmanneksi monet esimerkiksi Jeesuksen nimiin luetut ihmeteot ovat selvästi evankelistojen yrityksiä markkinoida kristinuskoa aikalaisilleen heidän ymmärtämässään muodossa. Kertomusten ihmeenomaiset piirteet näyttävät sitä paitsi monissa tapauksissa lisääntyvän huomattavasti ajan kuluessa.

Monia muitakin historiallisia ihmekertomuksia voidaan – ellei kumota niin ainakin – siirtää vakavan jatkotarkastelun ulkopuolelle lähdekritiikin keinoin. Esimerkiksi Swedenborgin näkykertomus Tukholman palosta (15) on historialliselta todistusarvoltaan kyseenalainen yksinkertaisesti siksi, ettei edes hänen oleskeluaan Göteborgissa Tukholman palaessa ole voitu aikalaislähteistä varmistaa (Broad 1969; Räisänen 1988).

Arkielämän lähdekriittisyyteen kuuluu luonnollisesti terve epäluuloisuus julkisia tiedotusvälineitä ja tuttavien kertomuksia kohtaan. Televisiossa näytetty veretön leikkaus tai lusikoiden taivuttelu (6) ei todista yhtään mitään, sillä erilaisia virhe- ja petkutusmahdollisuuksia sisältyy viestin matkaan studiosta katsojien olohuoneisiin lukemattomia. Painetun sanan epäluotettavuus puolestaan tiivistyy käsiteltäessä sellaisia sensaatioaiheita kuin vaikkapa Bermudan kolmion ”mysteeriä”. Huolellinen tutkimus on osoittanut, että niistä monista laivoista joiden on väitetty hyvissä sääolosuhteissa hävinneen Bermudan, Floridan ja Puerto Ricon muodostamaan kolmioon, suuri osa on haaksirikkoutunut tuhansien kilometrien päässä kolmiosta ja loput ovat uponneet kolmiossa tai sen lähistöllä hirmumyrskyissä (Kusche 1975). Missään tapauksessa Bermudan kolmioon ei ole varmennettavissa olevien tietojen mukaan ”hävinnyt” sen enempää laivoja tai lentokoneita kuin muillekaan samanlaisille merialueille keskimäärin.

Sukulaisten ja tuttavien kertomuksia kuunneltaessa on hyvä muistaa, että kertojan tuttavan tuttavalle tapahtuneet asiat liittyvät useammin yhteisön folkloreen kuin todellisuuden tapahtumiin. New Yorkin viemäreissä ei tarinoista huolimatta asu valkoisia, sokeita alligaattoreita, jotka ovat joutuneet sinne omistajiensa kyllästyttyä liian isoiksi kasvaneisiin lemmikkeihin. Eikä tuttavan tuttavan vauvaa luultavasti grillattu sähkölevyllä nuorison LSD-hipoissa vanhempien ollessa juhlimassa. Nämä tarinat ovat osa käyttäytymisen säätelyä yhteiskunnassa: niiden tehtävänä on vahvistaa sellaisia kieltoja kuin ”Älä ota lemmikkieläintä, josta et pysty huolehtimaan!” ja ”Älä jätä pientä lasta yksin kotiin!” Kuten näillä varoitustarinoilla, ihmekertomuksillakin on usein oma yhteisöllinen funktionsa, mutta ei välttämättä historiallista todellisuuspohjaa.

Luonnollinen vai paranormaali selitys?

Aistien ulkopuolinen havaitseminen (esimerkit 15–20) ja hengen suora vaikutus elottomaan materiaan (2, 3 ja 6) eli psi-ilmiöt voidaan lähempää tarkastelua varten jakaa kahtia: tunnettujen näkijöiden ja tekijöiden kokemuksiin ja toimintaan sekä tavallisten ihmisten arkipäiväisempiin havaintoihin. Näistä ensinmainitun ryhmän ilmiöitä, kuuluisien meedioiden suorituksia, käytetään tavallisesti perusteltaessa erilaisia parapsykologisia selitysmalleja. Tällaisten teorioiden todellinen tarve onkin varmasti parhaiten kartoitettavissa arvioimalla julkisesti raportoitujen ”ihmeiden” todistusvoimaa.

Parapsykologiaan myönteisesti suhtautuvat kirjoittajat väittävät usein, että psi-ilmiöiden olemassaolo on tieteellisesti todistettu monissa valvotuissa kokeissa (esim. Eysenck ja Sargent 1983). Heidän käsityksensä sekä tieteellisestä todistamisesta että valvotuista kokeista näyttävät kuitenkin olevan varsin sallivia, sillä kokeellisen parapsykologian historia koostuu lähes yksinomaan vajavaisista koejärjestelyistä, koehenkilöiden puuttuvasta valvonnasta tai huimien johtopäätösten tekemisestä yksittäisten tulosten perusteella.

Esimerkeissä mainitsemistani meedioista ja ihmeidentekijöistä yhtä lukuun ottamatta kaikki on jossakin uransa vaiheessa paljastettu huijauksista. Ainoa poikkeus – sekä esimerkeissäni että koko parapsykologian historiassa – lienee D.D. Home, joka istunnoissaan sai osallistujien kertoman mukaan aikaan hyvinkin kummallisia ilmiöitä mutta jonka ei koskaan havaittu käyttäneen epärehellisiä keinoja (Hyman 1981). Tämä päivän ihmeidentekijöistä esimerkiksi Uri Geller ei ole pystynyt tuottamaan ainoatakaan ilmiötä, jota (muut) taikurit eivät olisi pystyneet virheettömästi kopioimaan (Randi 1975; 1981; Sagan 1987). Myös filippiiniläisten ihmeparantajien ”verettömät leikkaukset” on paljastettu pelkäksi sorminäppäryydeksi – tapausten 7 ja 12 potilas William Nolen on itse asiassa kirurgi, joka antautui ihmeparantaja Joe Mercadon käsiteltäväksi vain varmistuakseen operaation luonteesta (Nolen 1981). Toimenpiteessä parantaja hänen kuvauksensa mukaan yksinkertaisesti puristaa potilaansa vatsanahkoja yhteen sen verran, että saa aikaan haavaa muistuttavan vaon, ja loihtii sitten hihastaan ”haavaan” tipan verta ja ”potilaasta poistetun” kasvaimen.

Parapsykologian puolestapuhujat ovat useimmiten valmiita myöntämään huijauksen mahdollisuuden ihmeiden tuottamisessa, mutta he eivät yleensä pidä sitä kokeellisen tutkimuksen tuloksia kumoavana seikkana. He viittaavat siihen, että meedioilla voi olla huonoja päiviä jolloin heillä ei ole psi-ilmiöiden tuottamiseen riittävää voimaa mutta jolloin heidän on yhtä kaikki esiteltävä yleisölle ja epäilijöille kykyjään. Silmänkääntötemppuihin turvautuminen on tarpeellista vain ajoittain ja silloinkin useimmiten vain skeptikkojen läsnäollessa. Tutkimuslaboratorion valvotussa mutta myötämielisessä ilmapiirissä paranormaalien kykyjen käyttö sen sijaan onnistuu helpommin, eikä ylimääräisiä temppuja tarvita.

Mutta vaikka tämä puolustus otettaisiin huomioon, jäljelle jää vielä vakavin vastaväite psi-ilmiöiden ”tieteelliselle” olemassaololle. Jos nimittäin halutaan tieteellisesti osoittaa jonkin ilmiön tai asian olemassaolo, sen paljastamiseksi tulisi kehittää koejärjestely, jonka avulla kuka tahansa asiasta kiinnostunut tutkija voisi itsenäisesti varmistua alkuperäisen koetuloksen oikeellisuudesta. Tällaista koejärjestelyä ei kuitenkaan ole parapsykologian satavuotisen historian aikana minkään ilmiön suhteen esitetty: paranormaaleihin ilmiöihin uskovat tieteilijät ovat tosin raportoineet onnistuneista yksittäisistä kokeista ja koesarjoista, mutta yritykset toistaa näitä kokeita ovat säännöllisesti epäonnistuneet. (Hyman 1981; Singer 1981; Hansel 1984.)

Näyttääkin siltä, että mitään sen paremmin fysikaalista kuin parafysikaalistakaan selitystä esineiden liikkumiselle ajatusten voimalla tai tietojen välittymiselle suoraan mielestä toiseen ei tarvita, sillä minkään selitettävän ilmiön olemassaoloa ei ole pystytty tieteellisesti hyväksyttävällä tavalla osoittamaan (vrt. Tuomela 1985). Koska kuitenkin on epäämätöntä, että monet tavalliset ihmiset – monet muutkin kuin kansainvälisesti tunnetut ja tutkitut meediot – itse arvelevat kokeneensa ihmeellisiä asioita, näille kokemuksille pitäisi löytää mahdollisimman uskottavat selitykset ja tulkinnat. Vaikka fysikaalista teoriaa paranormaaleista tai yliluonnollisista voimista ei tarvitakaan, ilmiöiden suhde ihmismieleen ja inhimilliseen yhteisöön on sellaisenaan tarkastelemisen arvoinen kysymys.

Ihmeiden kokeminen – mitä se ei ole

Ihmeiden kokemisen luonnetta ja ennakkoehtoja valottavat seuraavat neljä Skepsis-yhdistyksen jäsenten omakohtaista kokemusta:

21. S.K. näki kesäyön hämärässä kotipihallaan Ikaalisissa tiikerin.
22. H.H. näki Kisahallin ovesta ulos astuessaan elefantin.
23. N.E. näki venematkalla näyn, jossa Jaakob nousi palavilla tikapuilla taivaaseen.
24. M.H. näki lentävän lautasen laskeutuvan kaurapeltoon.

Ainoakaan näistä kokemuksista ei kelpaa esimerkiksi ihmeen kokemisesta yksinkertaisesti siksi, ettei kukaan havainnon tekijöistä enää kertoessaan siitä itse uskonut nähneensä mitään yliluonnollista. Monet ihmekokemuksina pidetyt havainnot ovat kuitenkin paljolti näiden kaltaisia.

Esimerkki 21 on muistutus havainnon moniselitteisyydestä. Ihmeteltyään aikansa tiikerin ilmestymistä pihalleen S.K. totesi, että kysymys oli pelkästä varjojen leikistä pensaissa. Jäljitettyään virhelähteen hän pystyi tahdonalaisesti vaihtelemaan havaintonsa sisältöä tiikeristä varjokimppuun ja takaisin.

Esimerkin 22 opetus on, että harvinaiset tapaukset eivät välttämättä ole ihmeitä. H.H.:n analyysi kokemuksestaan on, että hän todella näki elefantin keskellä Helsinkiä: Kisahallin kentälle oli juuri saapunut sirkus, johon eläin kuului. Vain se, ettei H.H. ollut tullessaan huomannut sirkuksen läsnäoloa, sai hänet ensin pitämään havaintoaan outona ja yllättävänä.

Esimerkissä 23 kokemus oli puhtaasti sisäsyntyinen. N.E. selittää vaikuttavan näkynsä sillä, että hän oli ajanut moottoriveneellä koko yön, yli kymmenen tuntia, ja väsymyksessään valmis näkemään mitä tahansa. Hänen oman käsityksensä mukaan uupumuksen aiheuttamia visioita ei pidä ottaa kovin vakavasti, joten kokemuksen jälkeen hänelle ei tullut mieleenkään pitää sitä minään erityisenä ihmeenä.

Esimerkin 24 ufokokemus kesti vain hetken: muutaman sekunnin kuluttua havainnon alusta kaurapellon reunalta ilmestyi esiin auto, jonka valoja M.H. huomasi koko ajan seuranneensa. Ihmekokemuksen syntymiseen vaikuttivat voimakkaasti olosuhteet. M.H. oli ufohavainnon tehdessään tovereineen poistunut rippikoululeiriltä luvattomalle aamuöiselle kävelyretkelle, joten on helposti oletettavissa, että päivittäinen uskonnollinen indoktrinaatio yhdistettynä väsymykseen ja kielletyn tilanteen aiheuttamaan paineeseen varsin luontevasti muutti viattoman valoilmiön pelottavaksi ulkoavaruuden viestintuojaksi.

Aiemmin luettelemistani esimerkeistä tapauksen 11 ufohavainto sisältää suurimman osan kokemuksen mahdollisista virhelähteistä. Tarkkailijat Nashvillessä – samoin kuin monessa muussakin paikassa – näkivät maaliskuun kolmantena 1968 Neuvostoliiton avaruusohjelmaan kuuluneen aluksen kantoraketin paluun Maan ilmakehään (Klass 1981). Tapaus oli harvinainen ja ilmiölle oli vaikea keksiä luonnollista tulkintaa. Myöhäinen ajankohta alensi sopivasti monien tarkkailijoiden kritiikkikynnystä, ja tiedotusvälineissä riehunut ufohysteria oli omiaan muuttamaan heidän mielissään minkä tahansa taivaalla näkyvän valoilmiön lentäväksi lautaseksi.

Ihmeiden kokeminen – mitä se on

Mutta kuten esimerkeistä 21–24 nähdään, suotuisat olosuhteet eivät edes yhdistettyinä tulkinnanvaraisiin havaintoihin mitenkään pakota koehenkilöä pitämään kokemaansa ihmeellisenä. Hänen oma tulkintansa koetusta ilmiöstä on tärkeä elementti ihmeen muodostumisessa. Ja kokijan tulkinta puolestaan liittyy läheisesti häntä ympäröivän yhteisön tai kulttuurin tapoihin, säädöksiin ja uskomuksiin.

Lauri Honko on suomalaista haltijauskoa koskevissa tutkimuksissaan (1962 ja 1972) esittänyt, että yliluonnollisiksi väitettyjä elämyksiä tulisi toisaalta tarkastella havaintopsykologian näkökulmasta, toisaalta taas suhteutettuina kokijan yhteisössä vallitseviin rooleihin, arvoihin, normeihin ja kontrolliin.

Seuraava kuvaus riihenhaltijan kohtaamisesta valottaa tätä käsitystä:

Hyvin yksinkertainen ja usein toistuva elämys oli perinteisessä suomalaisessa maalaisyhteisössä seuraava: Mies menee illalla lämmittämään riihtä. Hän on hyvin väsynyt, sillä lämmitys on jatkunut keskeytyksittä jo kaksi vuorokautta. Vastuu viljan kuivatuksen onnistumisesta on yksin hänen: hänen täytyy valvoa lyhteiden sijoitus parsille ja kyetä pitämään lämpötila sopivan korkeana sekä huolehtia tuuletuksesta. Hän ei saa kuitenkaan päästää uunia kuumenemaan liikaa, sillä tulipalon vaara on ilmeinen. Hänen on myös valvottava, etteivät leikkivät lapset pääse sotkemaan viljaa tai etteivät varkaat käy näpistämässä jo puituja jyviä. Istuessaan tulen ääressä hän päättää oikaista itsensä hetkeksi; vasten tahtoaan hän kuitenkin nukahtaa. Yhtäkkiä hän kuulee riihen oven narahtavan ja katsoo ovelle: siellä seisoo vanha harmaapartainen ja valkopukuinen mies katsoen häneen moittivasti. Samassa olento häviää. Mies menee ovelle, mutta ulkona lumessa ei näy minkäänlaisia jälkiä. Sitten hän katsoo riihen uuniin, jossa tuli on sammumaisillaan. Hän lisää puita ja lähtee hetken päästä käymään talossa, jossa hän kertoo tapauksesta muille. Elämyksen merkitystä pohditaan, ja päädytään tulkintaan, että riihenhaltija kävi herättämässä lämmittäjän, koska tuli oli sammumaisillaan. (Honko 1972)

Elämyksen metatulkinta – tulkinta yhteisön ulkopuolelta – onnistuu helposti vetoamalla Hongon mainitsemiin oppeihin ja seikkoihin. Yhteisössä, joka elää viljasta, kuivatuksen onnistuminen on tärkeä asia. Koska riihenlämmittäjän nukahtaminen voi helposti johtaa työn epäonnistumiseen ja jopa riihen palamiseen viljoineen, valveilla pysyminen on hänen velvollisuutensa. Kun lämmittäjä kuitenkin nukahtaa ja herää sitten oven narahdukseen, hän unen ja valveen rajamailla, huonon omantunnon vaivaamana ja kotona kerrottuja tarinoita puoliksi muistaen havaitsee ovensuussa harmaapartaisen, valkopukuisen olennon, joka kuitenkin häviää hänen lopullisesti herätessään ja katsoessaan tarkemmin. Vilkaisu uuniin varmistaa, että herätys oli paikallaan. Kun lämmittäjä näine havaintoineen kääntyy yhteisön puoleen, luonteva vaihtoehto on tulkita tapaus haltijan varoituskäynniksi. Myöhemmin kokijan kertoessa tapauksesta puhdetöiden lomassa laajemmille kuulijakunnille hänen kertomuksensa kiteytyy nopeasti yhteisössä hyväksytyn muisteluksen muotoon, ja muiden eteenpäin välittämänä elämyksen kuvaus sulautuu muihin samankaltaisiin tarinoihin.

Hongon kuvaamassa elämyksessä – ja monissa muissa sen kaltaisissa – on tärkeää huomata, että henkilön alkuperäinen kokemus on usein hyvin mitäänsanomaton eikä sellaisenaan vaatisi yliluonnollista tulkintaa. Riihen ovet narahtelevat tuon tuostakin eikä vaaleiden läikkien näkeminen seinillä huonosti valaistussa tilassa ole kovinkaan ihmeellistä. Vain tilanteessa vallitsevat olosuhteet saavat elämyksen kokijan esittämään tapauksen yhteisölle ”virallista” tulkintaa varten. Varsinainen ihme syntyykin vasta jälkikäteen yhteisellä päätöksellä. Se voi myös jäädä syntymättä, mikäli joku riittävän arvovaltainen henkilö suhtautuu kokemuksen yliluonnolliseen tulkintaan ylipääsemättömän epäilevästi (Honko 1972).

Täsmennyksiä: tulkitsematon ja tulkittu ihme

Noudattaako ihmeiden kokeminen sitten yleisesti Hongon haltijamallia? Bill Ellis (1988) on väitettyjä humanoiditapaamisia käsittelevässä artikkelissaan esittänyt elämysluokan, joka ensi silmäyksellä näyttäisi kumoavan tämän käsityksen. Ellis tarkastelee ns. Old Hag -kokemuksia, joissa ihminen yhtäkkiä tuntee vihamielisen hengen läsnäolon huoneessa ja menettää hetkellisesti liikuntakykynsä. Hongon mallia seuraten näyttäisi siltä, että mitkä tahansa ihmekokemukset edellyttävät aina ympärilleen yhteisön, jossa kyseinen traditio tunnetaan. Ellisin mukaan kuitenkin joillakin Pohjois-Amerikan alueilla merkittävällä osalla väestöstä on ollut Old Hag -kokemuksia siitä huolimatta, että samoilla alueilla ei tunneta elämyksiä vastaavia tarinoita. Hänen oma käsityksensä onkin, että nämä kokemukset liittyvät joihinkin universaaleihin inhimillisen psyyken ominaisuuksiin.

Mutta Ellisin havainnot eivät välttämättä todista Hongon teoriaa virheelliseksi. Hän voi olla täysin oikeassa siinä, että monet ihmiset tuntevat halvaantuvansa pahojen voimien vaikutuksesta vaikka eivät ole koskaan kuulleet ainoatakaan Old Hag -tarinaa. Mutta, palataksemme hetkeksi haltijaesimerkkiin, monet ihmiset ovat myös kuulleet ovien narahtelevan ja nähneet erilaisia hahmoja seinillä vaikka heillä ei ole minkäänlaista käsitystä viljankuivatuksesta ja riihen lämmittämisestä, riihenhaltijoista puhumattakaan. Useimmat ihmiset näkevät, kuulevat ja tuntevat päivittäin monenlaisia asioita, ja ihmismieli rekisteröi jotkut näistä asioista erikoisiksi tai kummallisiksi tai jopa yliluonnollisiksi luokittelematta niitä sen tarkemmin. (Uskontotieteessä ja perinnetieteessä tarkemmin määrittelemättömistä yliluonnollisina pidetyistä ilmiöistä on käytetty nimeä numen (Honko 1972).) Vasta yhteisöllinen tarve tai muu erityinen syy ajaa ihmiset luomaan täsmällisempiä tulkintoja kokemuksilleen.

Selitykseni Ellisin mainitsemalle esimerkille onkin, että Old Hag -kokemuksia jollakin alueella tutkinut tarkkailijia loi samalla itse tälle alueelle keinotekoisen Old Hag -perinteen. Juuri hän sai tiedusteluineen kyseisen kokemusten luokan tuntumaan haastateltavista tärkeältä ja juuri hän antoi haastateltaville mahdollisuuden tulkita muuten tulkitsemattomaksi jääneet elämyksensä.

Tarkkailijan tai tutkijan osuus ihmekokemuksen muodostumisessa on viime aikoina kiinnittänyt skeptikkojen huomiota erityisesti erilaisten tosina kerrottujen ufoseikkailujen yhteydessä. Mainitussa artikkelissaan Ellis tarkastelee Old Hag -elämysten lisäksi Whitley Strieberin kirjassa Communion (1987) esittämiä väitteitä kohtaamisistaan ulkoavaruuden olentojen kanssa. Strieber kertoo kokeneensa outoja asioita vuodenvaihteen 1985–86 aikana: nähneensä näkyjä, kuulleensa ääniä ja joutuneensa kanssakäymiseen ei-inhimillisten älyllisten olioiden kanssa. Merkillisten kokemustensa vaivaamana Strieber, joka jo kertomansa mukaan alkoi epäillä omaa mielenterveyttään, hakeutui helmikuussa 1986 yhteyteen ufologi Budd Hopkinsin kanssa. Hopkins rauhoitti häntä kertomalla, että monilla muilla ihmisillä on ollut samanlaisia kokemuksia. Strieber jatkoi kuitenkin avun etsintää psykiatri Donald Kleinilta, ja hypnotisoituna hän muisti kaiken tapahtuneen niin selvästi, että pystyi kirjoittamaan kokemuksistaan kirjan.

Strieberin kirjaa arvostellessaan psykiatri ja ufotutkija Ernest Taves (1987) esitti neljä tulkintaa sen todenperäisyydestä. Ensinnäkin on mahdollista, että kirjoittaja todella kohtasi avaruuden olentoja. Objektiivisen todistusaineiston täydellisesti puuttuessa tähän esitykseen ei kuitenkaan kannata kiinnittää paljoakaan huomiota. Toiseksi kohdatut oliot saattoivat olla kuolleiden henkiä tai muita maanpäällisiä ihmeolentoja. Tämäkin vaihtoehto kaipaisi objektiivisia todisteita tuekseen. Kolmanneksi voi olla, että Strieber on mielisairas ja kuvittelee kaiken kokemansa. Ja neljänneksi on mahdollista, että Strieber – kirjailija, joka on julkaissut useita science fiction -kauhukertomuksia – yksinkertaisesti huijaa lukijoitaan.

Toinen sielutieteilijä, psykologi Robert Baker, on ufotarinoiden yhteydessä (1987–88) kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmisen ei tarvitse huijata tai olla mielisairas kuvitellakseen – ja uskoakseen todeksi – sellaisia asioita kuin Strieber kertoo kokeneensa. Tutkimusten mukaan (Wilson ja Barber 1983) noin neljä prosenttia ihmisistä voidaan luokitella voimakkaasti kuvitteluun taipuvaisiksi: he pystyvät ”näkemään”, ”kuulemaan”, ”tuntemaan” ja muutenkin ”kokemaan” kuvittelemansa asiat aivan kuin ne olisivat objektiivisesti olemassa. Henkilöt, jotka elävät tällä tavalla mielikuvitusmaailmassa, eivät kuitenkaan erotu muista ihmisistä älykkyyden, rationaalisuuden tai mielenterveyden suhteen. Kuten Baker toteaa, Strieber näyttää hyvin täyttävän nämä mielikuvitusihmisen mitat.

Ellisin (1988) tulkinta Strieberin tarinasta jakaa todelliset tapahtumat kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa, lokakuun 4. päivästä 1985 lähtien Strieber koki joitakin outoja ilmiöitä, jotka unessa tai puoliunessa ”elettyihin” tapahtumiin liitettyinä alkoivat enenevästi ahdistaa häntä. Helmikuuhun 1986 mennessä ahdistus oli lisääntynyt siinä määrin, että hän alkoi epäillä omaa mielenterveyttään. Toisen vaiheen tarinassa muodostaa kuitenkin tapaaminen ufologi Hopkinsin kanssa: Hopkins rauhoitti Strieberiä vakuuttamalla tämän siitä, etteivät kuvatunlaiset kokemukset ole harvinaisia. Samalla hän esitti tulkinnan siihen mennessä jäsentymättömille ja sekaville elämyksille sekä tarjosi vaihtoehdon Strieberin mielisairauspeloille. Kolmas vaihe alkoi kohtaamisella psykiatrin kanssa, ja hypnoosissa Strieber ”muisti” riittävästi eläviä yksityiskohtia pystyäkseen muuttamaan uhkaavan hulluuden merkit muistoiksi kohtaamisesta avaruuden olentojen kanssa. Varsinaiset ihmeet syntyivät siis tässäkin tapauksessa jälkikäteen, tulkintatilanteessa, itsessään hahmottomista elämyksistä.

Ihmeet ja arvot

Ihmeiden kokemisessa on eroja eri maiden välillä. Näyttää siltä, että esimerkiksi Yhdysvalloissa ufoelämykset ovat hyvin yleisiä, joskin syvempi usko humanoidien tehtävään maan päällä saattaa keskittyä yksinäisiin, yhteisön ulkopuolelle jätettyihin tai jättäytyneisiin yksilöihin. Suomessa taas ainakin psi-ilmiöistä ehdottomasti suosituin on naisen kokema uni tai aavistus, joka kertoo läheisen sukulaisen kuolemantapauksesta tai hänelle sattuneesta onnettomuudesta (Virtanen 1977).

Vaikka näissä kahdessa ihmekokemusten luokassa ei ole kysymys sellaisesta yksinkertaisesta normin rikkomisesta kuin Hongon haltijaesimerkissä, jotkut eri yhteiskunnissa vallitsevat arvot näkyvät niistä silti selvästi. Usko avaruuden olentoihin heijastelee uskoa sellaiseen kaikkeuden järjestykseen, jossa kaikilla – myös yhteisön ulkopuolelle jätetyillä – on sijansa. Amerikkalaisessa kilpailuyhteiskunnassa ihmisille, jotka eivät ole maallisissa asioissa menestyneet naapuriensa veroisesti, tuottaa varmasti suurta lohtua ajatus ihmisiin nähden ylivertaisista olennoista, joiden tullessa maan päälle viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Ja juuri omien ufokontaktiensa kautta ”viimeiset” voivat varmistaa tulevan paikkansa ”ensimmäisinä”.

Aavistus läheisen kuolemasta puolestaan heijastelee arvojen ja roolien jälkeenjääneisyyttä kaupungistuvassa Suomessa. Perinteisesti nykyistä lähempänä sukulaisiaan asuneet ihmiset haluaisivat edelleen tietää heidän kohtaloistaan ja pelkäävät heille sattuneen jotakin, mikäli asioita tai ilmiöitä voidaan tulkita ennemerkeiksi. Erityisesti naisia, joiden tehtävänä on ollut kodista ja lapsista huolehtiminen, painavat monenlaiset pahat aavistukset. Kuolemantapausten ja onnettomuuksien yhteydessä ei ole vaikeuksia tuoreiden enteiden muistamisessa, ja kertomalla aavistuksestaan kokija voi korostaa omaa henkistä yhteyttään vainajaan tai uhriin ja näin lievittää omaa syyllisyyttään joko siitä ettei ollut paikalla estämässä onnettomuutta tai siitä ettei ollut saattamassa omaista viimeiselle matkalle.

Mutta ilman empiirisiä tutkimuksia tällaiset pohdinnat ovat pelkkää spekulointia eikä niihin kannata kiinnittää suurtakaan huomiota. Ihmeiden ja arvojen välinen tärkein yhteys on itse asiassa aivan muualla.

Ihmeisiin uskovan ja niihin epäillen suhtautuvan välillä vallitsee erimielisyys, jota mikään logiikka tai tietämys ei voi poistaa. Skeptikolle hyvinkin oudot tapahtumat ovat pelkkiä sattumia, kun taas ihmeisiin uskovalle riittää usein kantansa perusteluksi mikä tahansa tavallisuudesta poikkeava kokemus. Seuraava kuvaus on saatu haastateltavalta vastaukseksi kysyttäessä, minkälaisia selittämättömiä ja ehkä yliluonnollisia asioita hän on elämässään kokenut (Virtanen 1977):

Yks kerta mulle on elämässäni semmosta sattunu. Ku mä olen lähteny aamulla, mun on pitänyt mennä linja-autolla vähän matkaa ostoksille ja – minä meninki naapurin portille asti ja yhtäkkiä minulle vaan tuli semmonen tunne, että nyt ei mennäkkää, palaat nyt kotio. Minä oikeen ittekseni olin huvittunu ja tänne ku mä tulin kotio, etten mä menekkään nyt, palasin nyt kotio. En tierä, mikä oli, mutta kotio palasin, eikä se päivä ollu sen kummempi ku muukkaan, eikä mitään ihmeempää tapahtunu, mutta ostoksille en menny sinä aamuna. Se oli kyllä, se oli ihmeelline tunne. Se oli kyllä niin, en minä käsitä ittekkään sitä sen kummemmin, mikä se oli. Ja se on yks kerta tapahtunut semmonen.

Vaikuttava kokemus vastaajalle, epäilemättä, mutta missä on ihme?

Ihmeisiin uskova voi puolestaan kyseenalaistaa ne skeptikkojen selitykset, joissa viitataan unessa tai puoliunessa oloon, mielikuvitukseen tai ulkopuolisen tulkitsijan osuuteen. Ehkäpä juuri liian kirkas tietoisuus, mielikuvituksen köyhyys ja härkäpäinen pitäytyminen omaan yksilölliseen näkökulmaan estävät epäilijöitä kokemasta niitä todellisia ihmeitä, joista muut saavat nauttia. Miksi kieltää todellisuus ilmiöiltä, joista on niin monille iloa tai lohtua?

Näihin kysymyksiin ihmeiden ja niiden kokemisen ehdoista ei ole olemassa yksikäsitteisiä vastauksia tiedon tasolla, sillä uskojat ja epäilijät elävät eri arvomaailmoissa. Toiselle ryhmälle todellisuus näyttäytyy unissa ja näyissä ja se on perimmäiseltä luonteeltaan ihmeellinen ja selittämätön. Toiselle taas todellisuus on pääpiirteissään ihmisjärjen ymmärrettävissä, eikä sen selittämättömyyksiä kannata pitkäksi aikaa kerrallaan jäädä miettimään. Uskojat ovat yön kulkijoita, jotka haluavat ympäröidä itsensä varjoilla ja pimeydellä. Epäilijät puolestaan ovat päivän vaeltajia, jotka kirkkaassa auringonvalossa luottavat mieluiten omiin aisteihinsa. Jokaisen oma asia on tietenkin tehdä valintansa näiden kahden katsantokannan välillä. Mutta niiden, jotka valitsevat yön ja pimeyden, ei pidä valittaa, kun he hämärän harhoissa kolhivat itsensä kiviin ja joutuvat susien saaliiksi.

Kirjallisuutta

palaa alkuun