Kun minua pyydettiin kirjoittamaan kabbalasta, mieleeni juolahti otsikon kysymys, jonka erään kirjakaupan myyjä kertoi kuulevansa toisinaan. Kabbala ei kuitenkaan ole tietty kirja, vaan juutalaisen mystiikan haara, jonka teemat toistuvat monesti länsimaisessa okkultismissa ja uushenkisyydessä. Viime aikoina liikkeen suosioon ovat vaikuttaneet kabbalaa harjoittavat julkkikset kuten Madonna.
Tämä artikkeli käy läpi sekä kabbalan historiaa että sen kantavia ideoita. Vaikka kabbalan monet nykymuodot ovat kehittyneet teollistuneissa länsimaissa vasta viimeisten vuosikymmenien aikana, jotkut liikkeen iäkkäimmistä uskomuksista voidaan ajoittaa ajanlaskun alkupuolen Palestiinaan.
Kabbala perustuu suurelta osin kahteen lähteeseen, jotka ovat Toora (Mooseksen lait) sekä muut ajan saatossa kerätyt opetukset. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluva varhaismateriaali koostuu ennen kaikkea valtaistuin- eli merkava-mystikkojen teksteistä, jotka on laadittu 200–700 -luvuilla jKr. Jälkeensä jättämänsä materiaalin perusteella moni merkava-mystikko pyrki (joko kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti) nousemaan taivaaseen ja kohtaamaan sen taivaallisessa palatsissa valtaistuinvaunullaan istuvan Jumalan.
Nousemista – tai tarkasti ottaen ”alasmenemistä” – edelsivät askeettiset harjoitukset ja hymnien hokeminen, eikä tie herran luo ollut helppo. Palatsin eri saleja vartioivat enkeliruhtinaat, jotka saattoi ohittaa vain oikeat sinetit ja salasanat antamalla:
Kun tulet ensimmäisen palatsin portin eteen, ota molempiin käsiisi kaksi sinettiä, joista toinen kuuluu Totrosi’ille, Herralle, ja toinen Surjalle, Kasvojen ruhtinaalle. Se joka kuuluu Totrosi’ille, Herralle, näytä niille, jotka seisovat oikealla, ja se joka kuuluu Surjalle näytä niille, jotka seisovat vasemmalla. Silloin heti sinuun tarttuvat Bahabiel, ruhtinas joka on ensimmäisen palatsin portin päällikkö ja ensimmäisen palatsin valvoja ja joka seisoo porttiholvin oikealla puolella, ja Tofhiel, ruhtinas joka seisoo hänen kanssaan porttiholvin vasemmalla puolella, ja he luovuttavat sinut eteenpäin ja varoittavat sinusta Tagrielia, ruhtinasta, joka on toisen palatsin portin päällikkö ja seisoo porttiholvin oikealla puolella, ja Matpielia, ruhtinasta, joka seisoo hänen kanssaan porttiholvin vasemmalla puolella. Näytä heille kaksi sinettiä, toinen joka kuuluu Adariharonille, Herralle, ja toinen joka kuuluu Ohazajjalle, Kasvojen ruhtinaalle (ks. Martola 1998, 133).
Taivaan eri portit muistuttivat toisiaan, jonka takia tekstit usein toistavat edeltävää kaavaa. Edeltävät opetukset muistuttavat etäisesti sekä šamaanien matkoja ”aliseen” että muinaisegyptiläistä kirjallisuutta, jossa vainaja käy alamaailman lävitse. Lisäksi merkava-tekstit liittynevät samalta aikakaudelta säilyneisiin gnostilaisiin, maagisiin ja hermeettisiin kirjoituksiin, joissa myös noustaan taivaan eri tasojen läpi (Scholem 1960; Gruenwald 1980). Kaikkia aikakausia juutalaismystikot eivät kuitenkaan pyrkineet taivaallisiin palatseihin; jotkut heistä keskittyivät kutsumaan paikalle – käytännössä manaamaan – enkeliruhtinaita paljastaakseen Tooran saloja ja saadakseen rabbiinista viisautta (Schäfer 1992; Swartz 1996).
Myöhempään kabbalaliikkeeseen vaikutti myös vuosien 300–600 jKr. aikana laadittu Sefer jetsira, Luomisen kirja. Nimensä mukaisesti teos käsittelee luomismystiikkaa; Sefer jetsiran kieli ei ole erityisen selkeää, minkä lisäksi sen kirjoittajan maailmankuva voi auetakseen vaatia nykyihmiseltä hieman ponnistelua.
Teoksen mukaan luomistyö oli tulosta Jumalan puheesta – hän loi maailman heprean kielen ja Tooran avulla. Ajatuksen ymmärtääkseen lienee helpoin miettiä Genesiksen alkua, missä Jumala sanoo eri asioita, minkä jälkeen ne tapahtuvat: valo tulee, vedet kokoontuvat yhteen paikkaan, maan kamara tulee näkyviin ja niin edelleen. Ensin on hepreankieliset, Tooraan talletetut Jumalan sanat; näitä seuraavat aineelliset muutokset. Samoin kosmoksen syntyä ja rakennetta pohtivassa juutalaisessa mystiikassa keskeisessä osassa ovat sanat, kieli ja Toora – eräänlaiset sanapelit ja magia.
Sefer jetsiran mukaan Jumala loi kosmoksen järjestelemällä heprean kirjaimia tiettyjen sääntöjen perusteella kahden kirjaimen joukoiksi – ikään kuin nämä kirjainpermutaatiot olisivat taivaallisia valmistusohjeita, joiden perusteella aineellinen maailma on kasattu. Kirjan mukaan jokainen olemassaoleva asia sisältää nämä kielelliset peruselementit, ja on olemassa niiden kautta. Lisäksi kukin näistä kirjainyhdistelmistä perustuu pohjimmiltaan Jumalan pyhään nimeen (JHWH).
Hepreassa kirjaimilla on myös lukuarvot: aakkoston ensimmäinen kirjain alef = 1, seuraava kirjain bet = 2 ja niin edelleen. Tämän vuoksi erilaisille kirjainyhdistelmille voi laskea lukuarvoja (esimerkiksi alef + bet = 3). Vaikka Sefer jetsiran metafyysisen spekulaation yksityiskohdat jäisivätkin kaukaisiksi, teoksen perusidea on helppo ymmärtää: kirjainten permutaatiosarjat voi käsittää eräänlaisiksi ideaaliluvuiksi. Tällöin kirjoittaja olisi kirjainmystiikallaan koettanut uuspythagoralaisten tapaan esittää jonkinlaisia maailmankaikkeuden perusperiaatteita – eräänlaisia luomisen vaiheita, joiden kautta Jumalan sana muuttuu käsinkosketeltavaksi aineeksi (ks. Scholem 1978, 23–28).
Vaikka merkava-mystikoiden visioilla ja Sefer jetsiran kirjainmystiikalla olikin vaikutusta kabbalaan, ne ovat vain liikkeen kaukaisia edeltäjiä. Pitkistä juuristaan huolimatta ”kabbala” sai alkunsa vasta keskiaikaisessa Etelä-Ranskassa; tätä aikaisemmin juutalaismystikot eivät viitanneet oppeihinsa ”kabbalana” tai kutsuneet itseään ”kabbalisteiksi” (Scholem 1978, 1–6; kyseinen heprean sana merkitsee ”vastaanottamista”, ”perintätietoa”, ”traditiota”).
Eräs kyseisenä ajankohtana tuotettu varhainen, mutta merkittävä luomis- ja kirjainmystiikkaa käsittelevä teksti on Sefer ha-bahir, Kirkkauden kirja (1170-luku). Teos on fragmentaarinen, mikä osoittaa sen olevan aiemmilta vuosisadoilta periytyvien tekstien kokoelma, jota on muokattu Ranskassa. Vaikka Bahirin kieli on juutalaisen perinteen mukaisesti raamatullista, voi tästä sekavasta teoksesta löytää hyvinkin ”harhaoppisia” aineksia. Näitä ovat esimerkiksi gnostilaiset ideat jumalallisesta viisaudesta (Sofia) morsiona, merkava-teemat Jumalaa kohti käymisestä sekä viittaukset jälleensyntymisoppiin. Bahir sivuaa myös myyttiä kosmisesta puusta, jonka Jumala istutti maailman iloksi. Kirjan mukaan kaikki olennot tarvitsevat tätä puuta, josta myös sielut saavat alkunsa. Tämä idea toistaa iäkkäämpiä myyttejä, joiden mukaan Genesiksessä mainittu ”elämän puu” yhdistää taivasta ja maata toisiinsa (ks. Scholem 1990).
Palaan kosmiseen puuhun tuonnempana; mainittakoon kuitenkin jo tässä, että elämän puulla on katsottu olevan tiettyjä nimettyjä oksia, sefiroita, jotka ovat eräänlaisia Jumalan attribuutteja. Niiden on katsottu kuvaavan Jumalan eri piirteitä, kuten syntiset tuomitsevaa Jumalaa, ihmisiä ehdoitta rakastavaa Jumalaa, myötätuntoista Jumalaa ja niin edelleen.
Nimeltä tunnetuista eteläranskalaisista kabbalisteista keskeisimpänä pidetään Isak Sokeaa (1160–1236). Hän kehitti varhaisia sefiroita käyttäviä meditaatiotekniikoita. Lisäksi rabbi tunnetaan myös ajatuksesta, jonka mukaan Jumala on en sof (ääretön olento), entiteetti ilman rajoja. Vaikka ihmisen on rajallisuutensa vuoksi mahdoton tajuta mitään ääretöntä, hän voi mystisen mietiskelyn kautta ymmärtää jotakin Jumalan olemuksesta.
Ranskalaiskabbalisteilta löytyy myös keskeinen emanaatioteoria maailmankaikkeuden luonteesta. Perinteisessä juutalais-kristillisessä kosmologiassa Jumala luo ensin maailmankaikkeuden, minkä jälkeen kosmoksen olemassaolo ei suoranaisesti riipu mistään ulkoisesta lähteestä. Erityisesti antiikin uusplatonistien kehittelemässä emanaatio-opissa kaiken olemassaolevan nähdään sen sijaan jatkuvasti ”virtaavan” alkuoliosta – absoluutista, alkusyystä, Yhdestä tai Jumalasta – ikään kuin valo virtaa auringosta. Tämän näkemyksen mukaan myös aineen maailma on jumaluuden virtaamisen tulos, minkä vuoksi maailmankaikkeus myös häviäisi, jos emanaatiovirta jostain syystä tyrehtyisi.
Ranskasta juutalaismystikkoja siirtyi Espanjaan, jonka kaupungeissa (Burgosi, Gerona ja Toledo) kabbala kehittyi kukoistukseensa. Liikkeen alusta alkaen siinä oli kaksi vastakkaista kehityssuuntaa, joista ensimmäinen pyrki Isak Sokean tavoin rajoittamaan kabbalan sisäpiiriopiksi. Jälkimmäinen suuntaus koetti sen sijaan levittää aatetta laajemmin. Erityisesti espanjalainen Abraham Abulafia (1240–1292) hylkäsi ajatuksen salassapidosta ja perehdytti myös juutalaisnaisia sekä ei-juutalaisia kabbalaan. Abulafia jäi historiaan myös kirjain- ja lukumystiikkansa ansiosta; hänen kabbalatulkintansa korosti muun muassa heprean kirjainpermutaatioita ja niiden meditoimista. Itsessään tämä kirjainten mietiskely ei ollut uusi keksintö, vaan lähinnä mukaelma itämaisesta joogameditaatiosta (Idel 1989; Wolfson 2000; Scholem 1995, 131–, Kaplan 1982, 57–114).
Espanjalaiseen kabbalaan liittyy myös koko liikkeen merkittävin teos, Sefer ha-zohar eli Loiston kirja. Kyseessä on fyysisestikin monumentaalinen opus: Zohar ei ole kirja sanan perinteisessä mielessä, vaan pikemminkin saman tittelin alle koottu tekstikokoelma, joka vie painettuna useita niteitä. Teoksen arvo ei myöskään rajoitu mystikkojen piiriin; sillä on ollut myös valtavirtajuutalaisuuteen syvällinen vaikutus, jonka ylittävät vain Toora ja Talmud (Martola 1998, 134).
Suurimman osan tekstistä on kirjoittanut 1280-luvulla espanjalainen Moshe de León (1250–1305). Zohar sisältää pääosin arameankielisiä, Tooran selityksen muodossa kirjoitettuja opetuksia, joiden aihepiirit vaihtelevat tavattomasti. Samaan teokseen kuuluu opetuksia juutalaisista perinnäistavoista ja kädestäennustamisesta samoin kuin spekulaatioita ja visioita Jumalasta, hänen nimensä kirjaimista, luomistyöstä, taivaallisista palatseista, enkeleistä ja demoneista. Kirja ei vain tulkitse Jumalan ilmoittamia sanoja ja tekoja, vaan pyrkii myös kuvaamaan hänen sisäisiä mielenliikkeitään – sitä miten Jumalan persoonallisuus toimii ja mistä aineksista se muodostuu. Tosin Zoharin kirjoitustyyli vaihtelee, eikä sen opetuksia käsitellä erityisen systemaattisesti (teoksesta saa hyvän käsityksen tutustumalla tekstivalikoimaan Tishby 1994).
Zohar on erinomainen mystiikkakirjallisuuden edustaja siinä mielessä, että kirjassa tulkitaan raamatullisia säkeitä arkitajunnan kannalta hyvin eksoottisesti. Esimerkiksi Genesiksen 36. luvun säe, jossa mainitaan ”kuninkaat, jotka hallitsivat Edomin maassa ennen kuin Israelilla oli kuningasta hallitsijanaan”, tulkitaan viestiksi prototyyppisistä maailmoista, joita Jumala loi ennen nykyistä kosmosta (Tishby 1994, 1:276–7 ja 1:332–3.)
Kabbala levisi 1300-luvulla myös Ranskan ja Espanjan ulkopuolelle – erityisesti Italiaan, minkä jälkeen uskonpoliittiset mullistukset vaikuttivat liikkeen suosioon. Reconquistaansa käyneet Espanjan kristityt onnistuivat valloittamaan maansa viimeiset islaminuskoiset linnakkeet vuonna 1492. Kun koko Pyreneiden niemimaa oli kristittyjen hallussa, nousi katolilainen into korkeimmilleen, mikä johti myös ”vääräuskoisten” (juutalaisten ja maurien) vainoon. Uudessa tilanteessa espanjanjuutalaisten oli valittava kristillisen kasteen ja maastakarkoituksen väliltä; juutalaisia pakeni maasta suurin joukoin muun muassa Hollantiin ja Italiaan sekä ottomaanien hallitsemaan Kreikkaan, Turkkiin ja Lähi-Itään.
Vaikka kabbala oli aiemmin ollut kiistelty ja osin harhaoppinen sisäpiiriläisten liike, vuoden 1492 kauhujen myötä siitä tuli juutalaisten yhteistä omaisuutta. Uskonvainon yhteydessä kabbalaan sekoittui myös lopunajan tunnelmaa ja liikkeestä muodostui sosiaalisesti sekä poliittisesti dynaaminen, messianistinen liike.
Monet espanjanjuutalaiset siirtyivät Turkin valtakuntaan kuuluneeseen pohjoisgalilealaiseen Safedin kaupunkiin, josta kehittyi 1500-luvulla merkittävä kaupallisen ja hengellisen elämän keskus. Eräs safedilainen, Moses Cordovero (1522–1570), oli erittäin taitava selittämään ja laajentamaan kabbalan uskonnollisia elementtejä, jonka takia häntä pidetään kabbalan suurimpana systemaattisena teologina. Pääteostensa Pardes rimmonim (Granaattiomenain puutarha; 1548) ja Elimah rabbati (Suuri Elim; 1558) lisäksi Cordovero tunnetaan myös Jumalan nimien käyttöön perustuvista meditaatioharjoituksista.
Cordoveroa maineikkaampi safedilaiskabbalisti oli kuitenkin hänen oppilaansa Isak Aškenazi Lurija (1534–1572). Kabbalan historiaa ajateltaessa Lurijan vaikutusta voidaan verrata lähinnä Zoharin monituhatsivuiseen tekstikokoelmaan. Rabbi mullisti muun muassa näkemyksen Jumalan ja luomakunnan suhteesta:
Aina Lurijaan asti oli jumaluutta koskevan uskonnonhistoriallisen ja myös mystisen käsityksen perusajatuksia ollut, että Jumalan katsottiin sijaitsevan kaikkeuden keskustassa ja että olevainen eli luomakunta virtasi (emanoitui) hänestä niin kuin valo ja lämpö virtaa auringosta (Martola 1998, 136).
Lurija kehitti toisenlaisen luomisteorian. Hänen mukaansa Jumala (en sof) täytti ennen luomishetkeä kaiken olevaisen, mutta hän päätti (meille tuntemattomasta syystä) tehdä luomistyön antamalla pienen osan ”itsestään” typistyä. Näin Jumala jätti ”tilaa” maailmankaikkeudelle. Lurijan mukaan Jumala täyttää tämän tyhjänkin tilan edelleen samalla tavalla kuin huoneesta poistetusta ruususta jää sen tuoksu jäljelle (Martola 1998, 136; Scholem 1995, 260–264).
Jumala lähetti valostaan tähän avaruuteen säteen, joka oli myös alku ilmoitukselle luomisesta. Säteellä Jumala loi säiliöitä lähettämänsä valomaterian varastoimista varten, mutta nämä säiliöt olivat epätäydellisiä: ne särkyivät ja muodostivat ”tyhjät kuoret” (qelippot) eli paikan, jossa pimeyden voimat elävät. Voidaan myös ajatella, että pahuuden voimat vangitsivat osan tästä qelippotiin päätyneestä valomateriasta, jolloin Jumala tavallaan joutui samalla eräänlaiseen sisäiseen pakkosiirtolaisuuteen ja otti näin osaa diasporisten juutalaisten kärsimykseen.
Seuraavaksi Jumala loi säiliöt uudelleen. Uusi säde matkasi en sofista alaspäin ja loi ensimmäisen sefira-säiliön, sitten toisen, kolmannen, neljännen ja niin edespäin. Lopulta säde oli rakentanut valosta elämän puun ja sen kymmenen tasapainoista sefiraa. Lurijan mukaan luomista ei kuitenkaan saateta loppuun ennen kuin vangittu valomateria pääsee takaisin oikealle paikalleen. Tämä korjaustyö jää osin ihmisten – valitun kansan – tehtäväksi. Koska ihminen voi lurijalaisessa kabbalassa toimia kosmoksen alkuharmonian palauttamiseksi, rabbin järjestelmä sisältää hyvin messianistisia aineksia: sen mukaanhan juutalaisilla on ratkaiseva osuus koko maailmankaikkeuden pelastajina (ks. Kaplan 1982, 201–260).
Lurija kehitti myös erilaisia rukousharjoituksia, joihin kuuluivat muun muassa ”sefiroiden yhdistäminen” sekä jumalallisten nimiyhdistelmien meditaatio. Jotkut juutalaiset rukouskirjat sisältävät nykyäänkin Lurijan mietiskelyohjeita (Scholem 1978, 421–426).
Kun safedilainen kabbala levisi Palestiinan ulkopuolelle, siihen liittyi monissa maissa messianistista innostuneisuutta. Vuodesta 1648 lähtien kabbalalla alkoi olla laajaa vaikutusta myös sosiaalis-uskonnollisena valtavirtaliikkeenä, jonka vaikutus tosin romahti 1660-luvulla uskonnollisen katastrofin myötä. Tällöin Turkin valtakunnan alueella toiminut Shabbetai Tsevi (1626–1676) ja hänen profeettansa Natan Gazalainen onnistuivat tuottamaan laajan lopun aikaa odottavien liikkeen. Tsevin maine messiaana – juutalaisten diasporan lopettajana – levisi hämmästyttävän nopeasti, ja ulottui Marokkoon, Alankomaihin, Venäjälle sekä Persiaan asti. Toisin sanoen Tsevistä tuli lyhyessä ajassa Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja Euroopan juutalaisten piirissä hyvin suosittu kansanjohtaja.
Turkin viranomaiset kuitenkin vangitsivat messiaan ja syyskuussa 1666 hänen annettiin valita kuolemantuomion ja islamiin kääntymisen väliltä. Tsevi valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, mikä oli valtava šokki hänen seuraajilleen. Jotkut heistä olivat kahinoineet paikallisia vallanpitäjiä vastaan, vainonneet Tseviä vastustaneita rabbeja tai myyneet omaisuuttaan päästäkseen messiaan mukana pyhälle maalle luvatun ajan koittaessa. Helpottaakseen tavalliseen päiväjärjestykseen palaamista rabbit ja muut juutalaisyhteisöjen vallanpitäjät vaikenivat koko tapahtumasta ja palauttivat näin juutalaisten elämänkulun sen ”normaaliin”, diasporiseen tilaan. Tämä hissuttelu onnistui hyvin, vaikka tuhannet Tsevin seuraajat olivat suistuneet köyhyyteen, luopuneet uskostaan tai menettäneet henkensä (Scholem 1978, 250–64; kattavin Tsevi-tutkimus on Scholem 1989). Tsevin kääntymyksen jälkeen kabbalan suosio romahti ja rationalistisemmat uskonkäsitykset yleistyivät juutalaisten parissa.
Viimeinen suuri kabbalaliike on 1700-luvun Itä-Euroopassa kehittynyt hasidismi: ”Hasidismi on pitkälle vietyä kabbalan popularisointia, joka väistämättä johti keskeisten käsitteiden vesittymiseen. Uskonnollinen innostus sai uudenlaisia muotoja, se sisäistyi ja ilmeni entistä tunnepohjaisempana” (Martola 1998, 138). Vaikka hasidismista kehittyi juutalaisen mystiikan joukkoliike, uusien uskonnollisten ideoiden kehittymisen kannalta se oli ”hedelmätön” (Scholem 1995, 338).
Hasidismin perustajana pidetään Israel ben Eliezeriä (Baal Shem Tov; 1700–1760), jonka kabbalatulkinta korosti ekstaattista onnen tunnetta. Hasidismille on ominaista rukoilun avulla uskosta ”juopuminen” sekä erilaiset jumalyhteyden kokemiseen johtavat voimakkaat tunnetilat. Ne voivat ilmetä voimakkaina ilonilmauksina, jopa huutona tai hyppimisenä.
Vaikka hasidismi kohtasikin alkuaikoinaan voimakasta vastustusta, liikkeen pysyminen valtavirtajuutalaisuuden uomissa auttoi sen leviämistä. Ajan kuluessa hasidismi teki jälleen joistakin kabbalistisista ideoista yleisempiä ja suositumpia. Siirtolaisuuden myötä liike levisi muun muassa Yhdysvaltoihin, Länsi-Eurooppaan ja Palestiinaan, mistä huolimatta hasidismi kärsi suuresti natsien ennen kaikkea Itä-Euroopan juutalaisiin kohdistamasta holokaustista (ks. Martola 1998, 138–144).
Edellä on kuvattu pääpiirteissään juutalaisen kabbalan kehitys 1900-luvulle asti. Juutalaiset eivät kuitenkaan olleet ainoita kabbalisteja, sillä renessanssista eteenpäin myös kristityt perehtyivät liikkeeseen. Kristitty kabbala sai alkunsa 1400-luvun Italiasta, jonka hengenelämä koki mullistuksia. Ensin idässä Bysantin valtakunta tuhoutui Konstantinopolin päätyessä turkkilaisten haltuun (1453); tällöin kreikkalaispakolaiset toivat Länsi-Eurooppaan kreikan kielitaitoa sekä kreikankielisiä käsikirjoituksia. Mainittuihin kirjoitelmiin kuului niin sanotun hermeettisen ajattelun perusteksti, Corpus hermeticum, sekä erilaiset uusplatonistien kirjoitukset. Valitettavasti tila ei suo mahdollisuutta näiden ensimmäisiltä jälkikristillisiltä vuosisadoilta periytyvien tekstien tarkempaan esittelyyn (ks. Copenhaver 1998; Yates 1991; Allen & Rees 2001).
Myöhemmin Italian länsipuolella alkoi espanjanjuutalaisten karkotus (1492), minkä jälkeen juutalaispakolaiset levittivät Italiassa heprean kielitaitoa sekä kabbalistista tietämystä. Jotkut humanistifilosofit perehtyivät kreikkalaiseen ja heprealaiseen mystiikkaan, ja erehtyivät pitämään osaa niiden teksteistä Raamattua ja Platonia vanhempina. He kuvittelivat sekä hermeettisten että kabbalististen kirjoitusten olevan (ajaksi) kadonneita jumalallisia alkuilmoituksia, joita oikein tulkitsemalla olisi voinut ymmärtää niin Pythagoraan, Platonin, muinais-Kreikan mysteerikulttien, uusplatonistien kuin katolilaisen uskonkin salaisuudet. Samalla humanistit pyrkivät yhdistämään mainitut hengenperinteet toisiinsa. Ideana oli löytää näin se alku-uskonto, jonka he olettivat piiloutuneen eri traditioihin (Faivre 1994, 7).
Kreikankielisten tekstien kääntäjänä ansioitui erityisesti Marsilio Ficino (1433–1499), jonka joudun ohittamaan maininnalla. Ensimmäisiä kabbalististen ajatusten esilletuojia oli Giovanni Pico della Mirandola (1463–1494), joka ehti lyhyestä elämästään huolimatta julkaista useamman teoksen. Pico laati niin sanotut 900 teesiä, jotka sisältävät erilaisia uskomuksia muun muassa pythagoralaisilta, platonisteilta, arabifilosofeilta, kirkkoisiltä ja juutalaiskabbalisteilta. Teesit oli tarkoitus esittää julkisessa väittelyssä, jonka johdannoksi hän laati ”Puheen ihmisen arvokkuudesta”, missä Pico tekee vastaavanlaista uskonjärjestelmien yhteensovittamista. Filosofin teesit eivät olleet hirvittävän järjestelmällisiä; Picon kirjoitustyyliä voi luonnehtia ekstaattiseksi, subjektiiviseksi ja runolliseksi (ks. Pico della Mirandola 1998 ja 1999; Wirszubski 1989).
Merkittävä oppinut oli myös saksalainen Johannes Reuchlin (1455–1522), joka aloitti heprean tutkimisen opittuaan kieltä juutalaisilta. Myöhemmin hän julkaisi heprean kieltä ja kabbalaa käsitteleviä teoksia kuten De verbo mirifico (Ihmeitä tekevä sana; 1494) ja De arte cabalistica (Kabbalan taidosta; 1517). Näistä ensimmäinen käsittelee sefiroita, hepreaa pyhänä kielenä sekä Jumalan nimiä; jälkimmäinen esittelee muun muassa pythagoralaisuutta ja ”käytännöllistä” kabbalaa, johon kuuluu spekulaatio Jumalan ja enkelien nimistä. Picoon verrattuna Reuhclinin kabbala on skolaarimpaa ja hän myös tunsi paremmin juutalaista kulttuuria – Tooraa ja Talmudia (ks. Reuchlin 1993 ja 1996; Secret 1964, 44–70).
Merkittävä osa kristityistä kabbalisteista oli vakaumuksellisia uskovaisia, miksi he juutalaista mystiikkaa tutkiessaan poistivat siitä vääräoppisina pitämiään elementtejä. Lisäksi kristittyjä motivoi kabbalan tutkimiseen käännytystyö: he pyrkivät todistamaan juutalaisille, kuinka näiden omat hengenperinteet osoittavat kristinuskon olevan oikeassa. Kristityt kabbalistit koettivat muun muassa numerologisesti todistaa Vanhan testamentin opettavan kolminaisuusopin kaltaisia kristillisiä dogmeja (Secret 1964; vrt. Faivre 1994, 60).
Niin juutalaisessa kuin kristityssäkin kabbalassa ”magia” ja ”mystiikka” kulkevat usein käsi kädessä: tietystä perspektiivistä kabbalan voi ymmärtää teoreettiseksi järjestelmäksi, joka luo puitteet magian harjoittamiselle. Yksi esimerkki kabbalan, luonnonfilosofian ja (teoreettisen) magian yhteensovittamisesta on renessanssimaagikon ja humanistiteologin, Heinrich Cornelius Agrippa von Nettesheimin (1486–1535) suurteos. Hänen kirjansa De occulta philosophia libri tres (Kolme kirjaa salatieteiden filosofiasta; 1533) sisältää ajatuksia muun muassa ennustustaidosta, unien näkemisestä, ihmisfysiologiasta, numerologiasta ja enkelien puhumasta kielestä. Koska teos käsitteli avoimesti magian teoriaa, se sai nopeasti pahan maineen, mikä taas teki kielletystä hedelmästä suositun. Samalla Agrippan kirja oli eräs syy siihen, että vakaumukselliset kristityt yhdistivät seuraavien vuosisatojen aikana kabbalan noituuteen sekä numerologiaan (ks. Agrippa von Nettesheim 1992; Scholem 1978, 198).
Länsimaiseen kabbalakäsitykseen vaikutti myös vapaaherra Christian Knorr von Rosenroth (1636–1689), joka julkaisi vuosina 1677–1684 massiivisen koosteteoksen Kabbala denudata (Paljastettu kabbala). Kirja sisältää Zoharin tärkeimmät osat sekä materiaalia Gikatillalta, Cordoverolta ja Lurijalta. Koska Knorr von Rosenrothin opus oli pitkään ainoita eurooppalaisille kielille tehtyjä laajoja käännöksiä kabbalistisista opeista, se toimi keskeisenä lähdeteoksena aina 1800-luvulle asti (ks. Knorr von Rosenroth 1999; Scholem 1978, 200, 240 ja 416).
Agrippaa ja von Rosenrothia seuranneina vuosikymmeninä kabbala sekoittui Euroopassa amalgaamiin, jossa oli mukana myös teoreettista magiaa, astrologiaa, alkemiaa, vapaamuurariutta ja kristillis-ruusuristiläistä mystiikkaa. Erityisesti 1700-luku olivat kabbalistista symboliikkaa käyttävien alkemistien ja vapaamuurarien kulta-aikaa. Tosin pitää huomata, että vapaamuurarius jakautuu regulaariin ja irregulaariin linjaan. Näistä ensimmäisen edustamat loosit ovat tiettyjen keskusjärjestöjen (esimerkiksi merkittävä United Grand Lodge of England; perustettu 1717) kontrollin alla, ja tavallisesti regulaarit vapaamuurarit sanoutuvat tiukasti irti minkäänlaisen magian tai kabbalan tutkimisesta.
Vastaavasti ilman kontrollia toimivat, irregulaarit vapaamuurariloosit ovat olleet suoranaisia synnytyslaitoksia pinnanalaisille salatieteellisille ryhmille. Tilanne on vaihdellut myös maittain: saksalainen rapparius tuotti erilaiset mahdollisuudet kabbalistis-ruusuristiläis-alkemistisen järjestelmän kehittämiseen kuin brittiläinen. Merkittävä saksalaisen amalgaamin edustaja oli Aasialaisten veljien sääntökunta (perustettu 1780; järjestön nimi vaihtui monta kertaa), jonka jäsenistö koostui kristityistä ja juutalaisista. Veljeskunta oli lyhytikäinen, mutta sillä oli vaikutusta myöhempiin 1800-luvun okkultisteihin. Mystisistä sääntökunnista huolimatta kabbalasta ei kristittyjen parissa tullut koskaan massaliikettä, vaikka tällä mystisellä perinteellä olikin oma vaikutuksensa eurooppalaiseen kulttuuriin. Parhaiten kabbalan jälki näkyy yksittäisten, viime vuosisadoilta peräisin olevien mystikkojen, salatieteilijöiden, filosofien ja kirjailijoiden töissä (ks. McIntosh 1998; Beitchman 1998; Schuchard 2002; Katz 1970; le Forestier 1992).
Pinnanalaisesta salatieteiden harjoittamisesta huolimatta valistusaika, tieteellinen vallankumous ja teollistuminen harvensivat viehtymystä kabbalaan pitkän aikaa. 1800-luvun puolivälin jälkeen pari tahoa nosti kuitenkin uudestaan kiinnostusta tätä liikettä kohtaan. Näistä ensimmäinen oli blavatskylaiset teosofit ja toinen englantilais-ranskalaiset okkultistit. Kumpikin taho kannattaa nähdä laajemman liikehdinnän osana.
Darwinin ja Freudin myötä oli kyseenalaista, oliko ihminen enää luomakunnan kruunu tai edes oman mielensä valtias. Teollistuminen johti myös moniin yhteiskunnallisiin muutoksiin, ja uudessa tilanteessa oli kysettä vaihtoehtoisille uskonnollis-yhteiskunnallisille liikkeille. Älyköt ja taiteilijat kiinnostuivat 1800-luvun loppupuolella erilaisista mystisistä liikkeistä, joiden kirjo vaihteli spiritismistä arjalaiseen rotumystiikkaan sekä symbolistisesta taiteesta ja goottilaisesta kauhuromantiikasta aina nudistis-holistisiin hoitokeinoihin asti (ks. Webb 1990 ja 1991; Godwin 1994).
Teosofit ja okkultistit vaikuttivat kabbalan suosioon eri tavoin. Alkuvaiheissaan (vuodesta 1875 eteenpäin) Teosofinen seura ajoi saman aikaan sekä länsimaisen että itämaisen mystiikan tutkimusta. Vielä tällöin kabbala oli muiden länsimaisten mysteeriperinteiden – muun muassa uusplatonismin ja gnostilaisuuden – tavoin osana seuran ohjelmaa. Vuodesta 1882 eteenpäin teosofit kuitenkin korostivat aasialaisten uskontojen tärkeyttä, jolloin kabbala jäi seuran kannalta sivujuonteeksi (esim. Hanegraaff 1998, 452–453). Teosofisella seuralla on kuitenkin ollut vaikutusta nykyiseen ”kabbalaan” myös sitä kautta, että monesti juuri teosofit toivat länsimaalaisten tietoisuuteen erilaisia cakra- ja astraaliteorioita, joihin palaan tuonnempana.
Toinen taho, 1800-luvun okkultistit, tutkivat menneiden vuosisatojen salatieteitä ja mystiikkaa, mihin kuului myös kabbala. Knorr von Rosenrothin suurteoksesta huolimatta eurooppalaisten tietämys juutalaisesta mystiikasta oli melko heikkoa, joten ei ole yllättävää, että myös 1800-luvun okkultistien kabbala-tulkinnat olivat hyvin yksipuolisia:
[…] englantilaisten ja ranskalaisten okkultistien anti kabbalan [tieteelliselle] tutkimukselle oli olematonta ja pikemminkin sekoitti asioita. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii heidän väittämänsä tarot-korttien kabbalistinen alkuperä. Tämän luokan huippupuoskarointiin kuuluvat lukuisat laajalevikkiset kirjat, joita ovat kirjoittaneet Eliphas Lévi (itse asiassa Alphonse Louis Constant; 1810–1875), Papus (Gérard Encausse; 1868–1916) ja Frater Perdurabo (Aleister Crowley; 1875–1946). Heillä kaikilla oli äärettömän kapeat tiedot kabbalasta, mikä ei kuitenkaan estänyt heitä täyttämästä aukkoja mielikuvituksensa tuotoksilla. Toisaalta A.E. Waiten (The Holy Kabbalah, 1929), S. Karppen ja P. Vulliaud’n kattavat teokset olivat lähinnä sekavia, toisen käden lähteisiin perustuvia kokoomateoksia (Scholem 1978, 203).
Katolilainen sosialisti Eliphas Lévi kirjoitti magiaa käsitteleviä, sekavahkoja teoksia, joista erityisesti Dogme et rituel de la haute magie (1854–1856) vaikutti näkemykseen tarot-korttien ja kabbalan yhteydestä. Tarot-pakassa on 22 niin sanottua suurten salaisuuksien korttia, jotka Lévi yhdisti heprean 22 aakkoseen. Vastaavia teorioita jatkoi muun muassa Papuksen Le Tarot des Bohémiens, jossa korttien neljä väriä (lantit, maljat, miekat, sauvat) yhdistettiin Jumalan nelikirjaimiseen nimeen (JHWH). Papus myös perusti joitakin okkultistis-ruusuristiläisiä ryhmiä (ks. McIntosh 1974).
Lévin ja Papuksen teoksilla oli suuri vaikutus Ranskassa ja Iso-Britanniassa virinneeseen okkultismikiinnostukseen. Itse asiassa heidän kirjansa ovat edelleenkin luettuja, ja ajatuksen tarotin sekä kabbalan yhteydestä löytää helposti myös 2000-luvun okkultismista.
Iso-Britanniassa okkultismiin vaikutti huomattava rituaalimaaginen koulukunta, Hermetic Order of the Golden Dawn (perustettu 1888). Se hajosi muutamassa vuosikymmenessä sisäisiin riitoihin, mutta tästä huolimatta järjestö vaikutti niin aikalais- kuin nykyokkultismiinkin. Golden Dawniin liittyi merkittävän aktiivisia ja älykkäitä ihmisiä (muun muassa näyttelijöitä, kirjailijoita ja pappeja). Kuuluisimpia jäseniä oli runoilija W.B. Yeats (1865–1939), joka sai myöhemmin kirjallisuuden Nobelin ja toimi senaattorina. Toinen järjestön initiaatti, Aleister Crowley, herätti aikoinaan suurta pahennusta dekadenttina; hänen nimensä tunnetaan edelleenkin joissakin alakulttuuripiireissä (metallimusiikin kuuntelijat). Lisäksi jotkut nykyäänkin suositut okkultistit, kuten Dion Fortune (1890–1948), kuuluivat alkuperäistä Golden Dawnia seuranneisiin sääntökuntiin (ks. Owen 2004; Howe 1972; Gilbert 1983; King 1989).
Vaikka Golden Dawnin, Crowleyn tai Fortunen työtä jatkavia veljeskuntia löytyy nykyäänkin ympäri maailmaa (muun muassa Skandinaviasta), suurin vaikutus englantilaisilla okkultisteilla oli heidän kirjoitustensa kautta. Monet näistä teoksista esittelevät juuri Golden Dawnin okkultistista kabbalaa, joka oli keskeinen osa organisaation opetuksia: koko järjestön ”ideologia” ja vihkimysrakenne perustui kabbalistisen elämän puun ympärille. Koska se ajatusrakennelma, joka nykyään esitetään ”kabbalana”, pohjautuu usein 1800-luvun okkultismiin, esittelen seuraavassa ennen kaikkea okkultistisen tulkinnan elämän puusta. Tosin vertailen okkultistien teorioita paikkapaikoin juutalaiseen kabbalaan (juutalaisista tulkinnoista, ks. Hallamish 1999, 121–166; okkultistisista esim. Fortune 1999).
Elämän puun voidaan nähdä heijastavan vanhoja myyttejä kosmisesta puusta, jonka juuret ovat taivaassa ja oksat maassa. Vastaavia ideoita esiintyy muun muassa skandinavisissa, siperialaisissa ja intialaisissa myyteissä (vertaa myös satujen maasta taivaaseen ulottuviin puihin tai pavunvarsiin). Ohessa on kuvattu elämän puu siten kuin Golden Dawn sen käsitti.
Puun yläpuolella on (aiemmin mainittu) en sof, Jumala äärettömänä olentona, jota voitaneen parhaiten verrata taolaisuuden daoon tai uusplatonismin Yhteen. Yleensä nämä käsitteet viittaavat jonkinlaiseen äärettömään alkuhenkeen, joka sijaitsee aika-avaruuden ulkopuolella, jonka takia jumaluuden tällä puolella ei myöskään voi olla suoraa kontaktia jatkuvasti muuttuvan maailman (universiumi, ihmiset) kanssa.
En sofin alapuolella on varsinainen (sefiroista koostuva) elämän puu, joka voidaan käsittää monella tavalla. Jos sitä tarkastellaan staattisena kuviona, se kuvaa Jumalan moninaisia piirteitä. Vaikka en sof on ihmisen tajuamiskyvyn tuolla puolen, kabbalistisesti ajatellen Jumalaan voidaan kuitenkin olla yhteydessä mietiskelemällä hänen ilmentymiään (elämän puun sefira-oksia). Mikäli puuta tarkastelee dynaamisena mallina, se kuvaa luomistapahtumasarjaa. Tällöin puu kuvaa emanaatioteorian mukaista Jumalan ”ulosvirtaamista”, mikä alkaa keteristä ja jatkuu malkutiin. (Ymmärrettävästi edellä esitettyjä teorioita on vaikeahko tajuta rationaalisesti, mutta se ei liene kabbalistisen mystiikan tarkoituskaan.)
Ensimmäinen sefira, keter, muistuttaa en sofia: kyseessä on Jumalan rajattomuus, alkujuuri kaikkien ilmentymien sekä okkultististen ”polariteettien” yläpuolella. Ihmiset ovat yksinkertaisesti kyvyttömiä käsittämään tätä sefiraa, koska se ylittää kaikki tavanomaiset dualismit (mies-nainen, positiivinen-negatiivinen): keter on Jumala, jota ei voida sanoin ilmaista. Samalla ensimmäinen sefira on kuitenkin alkukantainen ”tahtojen tahto”, joka ei kohdistu tai viittaa mihinkään kohteeseen (kuten luomistyöhön) oman itsensä ulkopuolella. Sekä juutalainen että okkultistinen kabbala käsittävät keterin koko lailla samalla tavalla.
Toinen sefira, hokma, edustaa Jumalan tietoa ja viisautta. Juutalaisessa kabbalassa hokma on alkupiste – eräänlainen maailmojen suunnitelma tai kaiverrus – josta muut sefirat muodostuvat. Tosin edeltävien emanaatiotasojen tavoin myös hokma ylittää ihmisjärjen. Okkultistien mukaan sefiraa symboloi astrologinen eläinrata.
Bina käsitetään Jumalan ymmärrykseksi, intuitiiviseksi tietämykseksi tai analyysikyvyksi. Sekä juutalaisessa että okkultistisessa kabbalassa hokman ja binan käsitetään olevan sidoksissa toisiinsa: Zoharissa sefiroita kutsutaan ”kahdeksi rakastajaksi, jotka eivät eroa”. Taustalla on myös seksuaalimystiikkaa; maskuliininen hokma luovuttaa feminiiniselle binalle emanaatiovirtausta (logos spermatikos), jonka jälkimmäinen ottaa vastaan (itsensä sisälle) ja muotoilee edelleen. Okkultistien mukaan bina vastaa astrologista Saturnusta, miksi siihen yhdistetään sekä suotuisia että synkkiä asioita. Binan positiiviset puolet liittyvät esoteeriseen viisauteen sekä syvällisyyteen; samalla sefira kuitenkin yhdistetään sellaisiin asioihin kuin vanhuus, kuolema, melankolia, taudit ja tuholaiset.
Toisinaan binan ja hesedin väliin sijoitetaan pseudo-sefira da’at, ”tieto”, jonka sivuutan maininnalla. Erityisesti okkultistit pitivät tätä pistettä usein rajapyykkinä ikuisen jumalallisen maailman sekä häviävän universiumin välillä: da’at kuvasi heidän teorioissaan sitä, että kolme ylintä sefiraa ovat alempia emanaatiotasoja ikuisempia.
Neljäs sefira tunnetaan nimellä hesed tai gedulla, ”suuruus”. Juutalaisessa kabbalassa tämä piste käsitetään Jumalan ehdottomaksi rakkaudeksi ja hyväntahtoisuudeksi. Se on myös loputtoman siunauksen ja valon antaja, mitä mystisessä kirjallisuudessa verrataan luomisen ensimmäisenä päivänä tuotettuun valoon, josta kaikki olennot nauttivat vapaasti. Okkultistisessa kabbalassa hesed yhdistetään melko maallisiin asioihin kuten lainsäädäntöön, kuninkuuteen, rakentamiseen, raha-asioihin ja yleensä kaikenlaiseen laajentumiseen.
Idean taustalla on astrologinen ajattelu; okkultismissa hesediä pidetään (vastaavia asioita hallitsevan) Jupiter-planeetan ”sfäärinä”.
Binan tavoin gevura on juutalaisessa kabbalassa emanaatiovirtaa karsiva voima: tämä sefira määrää emanaation arvon, joten siitä käytetään erilaisia lainkäyttöön ja oikeuteen liittyviä kielikuvia. Suhteessa ihmiseen gevura käsitetään juutalaisessa mystiikassa Jumalan tuomioksi – koska ihmiset eivät seuraa Jumalan käskyjä, he ansaitsevat päälleen hänen ehdottoman vihansa. Okkultismissa gevura yhdistetään astrologiseen Mars-planeettaan ja tätä vastaaviin ominaisuuksiin, esimerkiksi sodankäyntiin, energisyyteen, mieskuntoon, urheiluun ja intensiivisiin tunteisiin.
Juutalaisessa kabbalassa tiferet tasapainottaa edellisiä sefiroita yhdistämällä toisiinsa vapauden ja rajoittamisen, ykseyden ja erilaistumisen, armon ja tuomion. Myös ihmisen kohdalla kuudes sefira yhdistää edeltäviä voimia toisiinsa: tiferet ei ole Jumalan ehdoton rakkaus, eikä ehdoton viha, vaan hänen armeliaisuutensa ja myötätuntonsa – Jumalan anteeksi suova ja ymmärtävä asenne. Renessanssin kristitty kabbala yhdisti tiferetin ennen kaikkea Kristukseen; monesti okkultistinen kabbala jatkaa tätä perinnettä. Koska okkultismissa tiferetin katsotaan vastaavan astrologista Aurinkoa, siihen liitetään sellaisia asioita kuin tasapainoisuus, täydellisyys, harmonia, lämpö, terveys, rauha, elämänhalu ja hyvä onni.
Yleensä juutalainen mystiikka kuvaa netsahia ja hodia yhdessä, sillä nämä sefirat muodostavat hokman ja binan kaltaisen vastaparin. Kommentaareissa netsah käsitetään Jumalan ajattomuudeksi (ikuisuudeksi) ja Israelia suojelevaksi voitoksi. Hod on Jumalan ylimaallinen loiste ja taivaallinen kauneus, joka liitetään ihmeisiin (ihmetekoihin) sekä taisteluiden ja vihollisten voittamiseen.
Okkultistinen kabbala käsittää netsahin ja hodin edeltä poikkeavalla tavalla. Netsah liitetään astrologiseen Venus-planeettaan, joten se yhdistetään sellaisiin asioihin kuin naiset, rakkaus, erotiikka, mielihyvä, tunteet, (maan, eläinten, ihmisten) hedelmällisyys, ystävyys, musiikki, tanssi ja juhlat. Hodia pidetään vastaavasti Merkuriuksen astrologisena sfäärinä, joten se liitetään kauppaan, rahaliikenteeseen, kirjoittamiseen, opiskeluun, kieliin, magiaan, salatieteisiin ja hermafrodismiin. Koska astrologinen (ja osin myös alkemistinen) kirjallisuus on toistanut näitä planeettojen standardimuotoisia ”vaikutuspiirejä” kautta vuosisatojen, en analysoi niitä tässä sen tarkemmin.
Juutalaisessa mystiikassa jesod on jumalallisen virtauksen keräytymä: sefira ei välitä eteenpäin vain netsahin ja hodin emanaatiota, vaan vetää itseensä muidenkin ylempien sefiroiden yltäkylläisyyttä. Tämän se jakaa edelleen kohti kymmenettä sefiraa. Myös jesodiin liitetään seksuaalisia latauksia: sefira edustaa ”miehuuden maailmaa” vastakohtana malkutin ”naiseuden maailmalle”. Okkultistisessa kabbalassa jesod yhdistetään kuitenkin astrologiseen Kuuhun, jolloin sitä pidetään naismaisena. Sefiraan liitettyjä asioita ovat erilaiset kuujumalattaret (Diana, Luna, Hekate) sekä muun muassa selvänäkeminen, unet, aaveet, meret, äitiys ja vauvat.
Viimeinen sefira, malkut, käsitetään juutalaisessa kabbalassa Jumalan läsnäoloksi, vallaksi ja kaitselmukseksi aineen maailmassa: se on eräänlainen luomistyöhön katsova Jumalan kasvo. Malkutin jälkeen alkaa (Jumalasta erillinen) luomistyö. Toinen sefiran piirre on sen vastaanottava ja feminiininen luonne, joka korostuu useissa malkutista käytetyissä kielikuvissa (palatsi, meri, kuningatar, tytär); tähän kuuluu myös idea siitä, että malkut on eräänlainen ylemmät sefirat sisältävä sekoitus. Juutalainen kabbala tutkii myös kymmennen sefiran suhdetta demonisiin voimiin.
Myös okkultistisessa kabbalassa malkut käsitetään paikaksi, johon ylemmät sefirat heijastavat ominaisuuksiaan. Tosin okkultistit usein pitävät kymmenettä sefiraa sinä ”tasona” tai ”ulottuvuutena”, jossa materiaalinen maailma sijaitsee – toisin sanoen okkultistit erottavat Jumalan ja luomistyön toisistaan juutalaismystikoista poikkeavalla tavalla.
Ymmärrettävästi edellä asioita on yksinkertaistettu reippaasti. Sekä juutalaisessa että okkultistisessa kabbalassa elämän puuhun yhdistetään monia muitakin asioita, joita ovat muun muassa idea puuta ”vartioivasta” liekehtivästä miekasta, neljästä maailmasta, elämän puun kolmesta pilarista sekä kosmisesta alkuihmisestä (Adam kadmon; sefira-järjestelmän katsottiin heijastavan myös sitä rakennetta, joka Adamilla oli ennen syntiinlankeamusta). Koska monet näistä teorioista vaihtelevat eri kirjoittajien välillä, en tarkastele niitä tässä tarkemmin.
Kosmisen puun idea esiintyy okkultismin ohella myös juutalaisessa kabbalassa. Ensimmäisen kerran (ilmeisesti täysin keksitty) sana ”sefira” mainitaan Sefer jetsirassa: teoksen mukaan Jumala loi maailmankaikkeuden ”32 viisauden salaisen polun avulla”. Näistä kymmenen ensimmäistä muodostaa kukin oman sefiransa – ”luvun” tai ”numeron” – ja loput 22 polkua muodostavat heprean kielen aakkoset.
Kaikesta huolimatta kosminen puu ei ollut juutalaisille niin keskeinen elementti kuin okkultisteille, jonka takia juutalaisessa mystiikassa ei myöskään ollut yhtä tiettyä mallia elämän puusta. Juutalaismystikoille sefira-järjestelmä kuvasi ennen kaikkea sitä, miten luomistyöstä riippumaton Jumala muuttuu maailmalle läsnäolevaksi Jumalaksi. Puu-symbolilla näille muutosasteille – sefiroille – annettiin graafinen muoto, josta ilmeni niiden sisäinen hierarkia. Toki mystikoiden välillä oli aina eroja: siinä missä Abraham Abulafia piti sefiroita eräänlaisina matemaattisina entiteetteinä, toiset kabbalistit saattoivat käsittää puun oksien olevan osin ruumiillisia, osin psykologisia ihmisen ominaisuuksia (ks. Wolfson 2000, 134 eteenpäin; Idel 1988, 136 eteenpäin).
Golden Dawnin käyttämää puukuviota vastaavia rakennelmia löytyy muun muassa lurijalaisesta kabbalasta, mutta 1800-luvun okkultistit tajusivat symbolin koko lailla toisin. Heille elämän puu oli jonkinlainen tuonpuoleisen kartta – ikään kuin kyseessä olisi ollut objektiivinen tieteellinen dokumentti. Tämän vuoksi puukuviosta myös muodostui heille kabbalan keskeinen osa.
Edelliseen liittyy myös ajatus okkulttisista vastaavuuksista eli korrespondensseista. Renessanssiajan salatieteilijöiden tapaan Golden Dawnin synkretistit yhdistivät miltei kaiken löytämänsä uskonnollis-mystisen symboliikan järjestelmäksi, jonka he esittivät ”kabbalistisesti” eräänlaisina vastaavuustaulukoina. Erityisesti Crowley oli taitava ripustamaan erilaisia olentoja ja asioita elämän puun oksille. Näin egyptiläinen sodanjumala Horus vastaa gevuraa, skandinaavinen Odin hokmaa, kreikkalainen Poseidon hesediä ja intialainen norsujumala Ganesa jesodia. Hesedin maaginen symboli on yksisarvinen, tiferetin feenix-lintu ja jesodin elefantti. Huumausaineista hasis on harmoniassa hokman, belladonna binan, oopium hesedin ja alkoholin tiferetin kanssa (ks. Crowley 1993). Vaikka samanlaisia listoja voi löytää jo Agrippa von Nettesheimilta, 1800-luvun okkultistit olivat vastaavuustaulukoiden laatimisessa omaa luokkaansa.
Toinen ero järjestelmien välillä oli sefiroiden astrologiset ominaisuudet, joita juutalaisesta kabbalasta ei löydy. Tosin jo Agrippa yhdisti sefirat astrologiaan, ja tarkasti katsomalla okkultistinen elämän puu -tulkinta paljastaa arkaaiset juurensa. Koko malli pohjautuu maakeskiseen kosmologiaan jossa maata (malkut) kiertää Kuun (jesod), Merkuriuksen (hod), Venuksen (netsah), Auringon (tiferet), Marsin (gevura), Jupiterin (hesed), Saturnuksen (bina) ja eläinradan (hokma) kehät. Tämä niin sanottu kaldealainen järjestys mittaa taivaankappaleiden (ja zodiakin kiintotähtien) kiertonopeutta maan ympäri – tunnetusti menneinä vuosisatoina ihmiset kuvittelivat planeettojen ja eläinradan kiertävän maata omilla radoillaan (eli kuorillaan; vrt. lehden kansikuva). Astromaaginen elämän puu on vielä helpompi ymmärtää, kun muistaa ihmisten kuvitelleen planeettojen vaikuttavan maan asioihin. Sefirat vastasivat astrologisia planeettoja, jotka valuttivat maagisia ”fluidumeitaan” päällemme. Viime kädessä Golden Dawnin kabbala toimii saman maakeskisen perusajatuksen varassa.
Okkultistinen kabbala yhdistää sefiroihin myös tarot-kortit. Tarot-pakassa on 56 niin sanottua pienten salaisuuksien korttia, jotka jakautuvat neljän värin kesken. Ranskalais-englantilaisten okkultistien mukaan kunkin värin ässät vastaavat keteriä, kakkoset hokmaa, kolmoset binaa ja niin edelleen, aina kymppiin eli malkutiin asti. Kunkin värin neljä hovikorttia yhdistetään Jumalan nelikirjaimiseen nimeen (JHWH) sekä neljään kabbalistiseen maailmaan. Loput pakan korteista, 22 suurten salaisuuksien korttia, yhdistetään heprean kirjainten lisäksi elämän puun 22 polkuun (nämä ”polut” yhdistävät edellisen aukeaman kuvassa yksittäisiä sefiroita toisiinsa).
Näin esimerkiksi tarot-luennat – jotka ovat olleet olennainen osa okkultismia – voivat saada suuren merkityksen, jos korttien katsoo kuvaavan kosmisten voimien liikkeitä. Golden Dawnin okkultistit käyttivät kortteja myös eräänlaisina portteina tuonpuoleisiin mielikuvamaailmoihin: he valitsivat yhden suurten salaisuuksien kortin, meditoivat sitä mielessään ja kokivat lopulta siirtyvänsä tätä korttia vastaavalle elämän puun polulle (vertaa ideaan astraalimatkustamisesta; käytännössä kyseessä lienee itsehypnoosi).
Edeltävät ideat eroavat merkittävästi juutalaisesta kabbalasta, joka perustuu astromaagisten korrespondenssitaulujen rakentamisen sijaan Tooran kommentoinnille. Okkultismissa juutalaisen mystiikan monet koulukunnat, vanhat tekstit ja elämänpituinen uskonnollinen opiskelu typistetään yksinkertaiseksi vastaavuusjärjestelmäksi, joka on nopeasti omaksuttavissa. Nykyihmiselle maailman hahmottaminen kymmenen sefiran avulla voi tuntua kankealta ja omituiselta, mutta pitää kuitenkin huomata, kuinka paljon järjestelmä muistuttaa elämän selittämistä astrologisten planeettojen liikkeillä. Sitä paitsi okkultistinen kabbala oli jonkin verran edellä esitettyä monimutkaisempaa (nykyaikaisista okkultistisen kabbalan harjoittajista ja heidän maailmankuvastaan, ks. Luhrmann 1991).
Okkultistis-maagiseen kabbalaan kuului myös erilaisten talismaanien rakentaminen. Esimerkiksi kulahtaneeseen rakkauselämään auttaa netsah-symboliikalla varustettu amuletti, joka houkuttaa paikalle Venus-planeetan eroottisia voimia – ainakin jos asiaan jaksaa kovasti uskoa. Vastaavanlaista kabbalistista magiaa voi löytää runsaasti englantilaisten okkultistien teoksista; tosin nämäkin ajatukset perustuvat (ikivanhan mesopotamialaisen astromagian ohella) renessanssiajan salatieteilijöiden ideoihin. Länsimaisissa salatieteissä sefirat yhdistettiin myös tiettyihin arkkienkeleihin sekä muuhun taivaalliseen väkeen, ja myös eräänlainen enkelimagia muodostui okkultistisen kabbalan osaksi.
Kiinnostus okkultismiin sekä tuonpuoleiseen jäi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ilmiöksi: liike menetti elinvoimaansa maailmansotien, kommunismin ja muiden mullistusten myötä. Toki okkultisti-kabbalisteja oli sotien jälkeenkin, mutta suurin osa älyköistä ja taiteilijoista hylkäsi mystiikan. 1960-luvun jälkeisen uuden aikakauden hengellisyyden (NAM; New Age Movement) myötä kabbala koki kuitenkin renessanssin, joka kulminoitunee nykyaikana. Tätä liikkeen uusinta muotoa voidaan kutsua esimerkiksi pop- tai NAM-kabbalaksi.
Ongelmallisinta pop-kabbalan esittelyn kannalta on sen epämääräisyys: kun ”kabbalistiset” uskomukset on haalittu kokoon melko kritiikittä eri perinteistä (okkultismista hindulaisuuteen), niiden erottaminen muusta NAM-spiritualiteetista on vaikeaa. Samasta syystä ”kabbala” on terminä kärsinyt inflaation – kun joku ilmoittaa tutkivansa tai harjoittavansa kabbalaa, sana ei välttämättä kerro yhtikäs mitään. Pitäisi tarkentaa onko kyseessä juutalainen vaiko okkultistinen kabbala, vai onko henkilö kehittänyt viisausperinteensä täysin omatoimisesti. Toisin sanoen kabbala on nykyään melko laajasti tunnettu, mutta hyvin pintapuolisesti käsitetty termi.
Epämääräisyydestä huolimatta tietyt piirteet kuitenkin toistuvat NAM-kabbalassa. Ensinnäkin kyseessä on hyvin amerikkalainen ilmiö, eli todennäköisesti kabbalistinen lähdekirjallisuus on kirjoitettu englanniksi ja julkaistu Atlantin tuolla puolen. Nyt pitää huomata, että jotkut amerikkalaiskabbalistit ovat etnisiä juutalaisia: juutalainen kabbalaliike ei koskaan täysin kuollut ja sitä harjoitetaan edelleenkin, lähinnä USA:ssa ja Israelissa.
Käytännössä juutalaiseen kabbalaan on kuitenkin hankala tutustua ilman heprean ja aramean kielitaitoa, minkä lisäksi ”aito” kabbala pohjautuu tiukasti seemiläiseen uskontoon ja tapakulttuuriin (alkaen sapatinvieton kaltaisesta juhlaperinteestä ja päätyen erikoisruokavalioon). Ortodoksiset juutalaiskabbalistit eivät myöskään ole erityisen halukkaita jakamaan järjestelmäänsä ulkopuolisten kanssa. Monesti juutalainen kabbala on sisäpiirioppi, mihin on tahallisen salailun lisäksi syynä se, että mystiikka vaatii tutkijaltaan muun muassa pyhien tekstien tuntemusta sekä abstraktia päättelykykyä. Israelissa kabbalaan voi liittyä myös aimo annos messianismia (vrt. Juusola 2001, 136–139).
Tietysti etniset juutalaisetkin voivat harjoittaa okkultismia tai tutkia NAM-kabbalaa, mikä ei USA:ssa ole edes tavatonta. Silti monet nykyjuutalaiset suhtautuvat kabbalaan ennen kaikkea kriittisesti ja kaihtavat sitä yli kaiken. Tähän on kaksi syytä, joista ensimmäinen on (edelleenkin) Tsevin aiheuttama häpeä ja jälkimmäinen massamarkkinoitu pop-kabbala. On todennäköistä, että julkisesti ”kabbalistiksi” tunnustautuva on etnisen juutalaisen sijaan valkoihoinen anglosaksinen protestantti, ja hänen mystiikkansa pohjautuu joko okkultismiin tai New Ageen. Akateeminen tutkimuskirjallisuus poislaskien kahteen viimeksi mainittuun kabbalan haaraan onkin helpoin törmätä virtuaalisissa tai reaalisissa kirjakaupoissa.
Luodakseni parempaa kuvaa pop-kabbalasta esittelen seuraavassa joitakin NAM-kentälle tyypillisiä uskomuksia. Hanegraaffin (1998) teesejä yhdistellen seuraavia ajatuksia voidaan pitää keskeisinä uuden aikakauden spiritualiteetille:
1. Idea kanavoinnin järkevyydestä ja usko jumalallisiin olentoihin. NAM-uskonnollisuudessa ei juuri tapaa ajatusta persoonallisesta Jumalasta, vaan sen korvaa jonkinlainen kosminen alkuhenki tai elämän prinsiippi. Vastaavasti useat uuden aikakauden lähteet kuvaavat runsaasti erilaisia ihmisiä auttavia alempia henkiolentoja, joita ovat esimerkiksi enkelit, henkimestarit tai avaruusolennot (Hammer 2004, 54). NAM-spiritualiteetin mukaan hengiltä voi myös ”kanavoida” viestejä, jotka ovat käypä informaation lähde: monesti uuden aikakauden kirjat pohjautuvat jonkinlaisten edesmenneiden henkimestareiden sanomalle. Edeltävät ajatukset sopivat melko hyvin yhteen kabbalan kanssa. Jumalan korkeimmat ”aspektit’ on käsitetty persoonattomiksi, jolloin sefirat ja enkelit ovat korostuneessa asemassa. Myös kanavointi soveltuu kabbalaan. Isak Lurija kirjoitti niukasti: hän koki vierailevansa joka yö taivaassa, jonka akatemiasta tuotujen opetusten tulva ei taipunut kirjalliseen systematisointiin (ks. Idel 1988, 52–53). Samoin joidenkin okkultistien teokset ovat täynnä ”astraalitasoilla” koettua ja kuultua materiaalia. Toisin sanoen revelaatio ei ole vierasta juutalaiselle kabbalalle – okkultistisesta puhumattakaan.
2. Usko totaalisesta parantumisesta (healing) sekä henkisestä kasvusta. Nämä kaksi asiaa ovat toisiinsa sidoksissa, mihin usein vielä liittyy amerikkalaisessa spiritualiteetissa toistuva ajatus siitä, että henkisyys ja materiaalinen menestys kulkevat käsi kädessä (vrt. Mäki-Kulmala 2002, 54 eteenpäin). Ihminen käyttää erilaisia terapioita, cakrameditaatiota ja muita vippaskonsteja parantaakseen ruumiinsa ja sielunsa holistisesti. Monissa NAM-teoksissa tärkeää on myös negatiivisten ajatusten poiskarsiminen sillä melankolia, itsesyytökset – ja älyllinen peruskriittisyys – tukehduttavat henkistä kasvua. Sielun kehittyminen korreloi sekä parantumisen että myös materiaalisen hyvinvoinnin kanssa. Idean muunnelmaan perustuvat muun muassa monet suositut elämänhallintakirjat (self help books) sekä osin myös pop-kabbala. Jälkimmäisessä on helppo tunnistaa NAM-genrelle tyypillisiä avainsanoja, joita ovat muun muassa muutos, kasvu, kehitys, valo, sielu, viisaus ja energia. Samalla ajatus fyysis-sielullis-ekonomisesta parantumisesta tekee NAM-kabbalasta jonnekin itsesuggestion, muotihuuhaan ja uskonnon välille sijoittuvan ilmiön.
3. Idea ihmisen jumalallisuudesta. Ajatuksen suositun variantin mukaan ihmisellä on fyysisestä ruumiista irrallinen henkiolemus, joka on hänen suurempi tai todellisempi minuutensa. Tässä kyse ei siis ole kartesiolaisesta, itseään pohtivasta ”sielusta”, vaan jonkinlaisesta tuonpuoleisesta ”enkeliminästä” tai ”jumalallisesta kipinästä”, jota tavallinen ihminen ei tunne. Teoria ei ole uusi: se esiintyy muun muassa antiikin gnostilaisuudessa, hermetismissä ja uusplatonismissa sekä toisessa muodossa myös aasialaisissa meditaatioperinteissä. Myös 1800-luvun okkultistit ja teosofit kirjoittivat paljon korkeammasta minuudesta (Higher Self). Esimerkiksi Golden Dawnin kabbalassa okkultisti pyrki korvaamaan arkiminänsä todellisella itsellään, joka oli hänen ylimaallinen olemuksensa.
Usein nämä ideat esitetään NAM-kirjallisuudessa (jungilaisen) psykologian kielellä, jolloin perusajatus on koko lailla seuraava: ihmisen korkein minuus on hänen todellinen jumalallinen luontonsa, minkä realisointi on itseisarvo. Rationaalinen minuus (ego) vaimentaa kuitenkin korkeamman minuuden äänen, miksi ihmisen tulisi hiljentää (itse)tietoisen egonsa karjunta – Blavatskyn (1924, 11) sanoin: ”Mieli on suuri Todellisuuden tappaja. Oppilas tappakoon tappajan.” Kabbalaa tutkineiden okkultistien kartoissa korkeampi minuus yhdistettiin yleensä keteriin ja ihmispersoonallisuuden muut piirteet jaettiin alempien emanaatiopisteiden kesken. Muutenkaan nykykabbalasta ei ole vaikea löytää ideoita yksilön (piilotetusta) jumalallisuudesta sekä tarpeesta muovautua kohti kosmista harmoniaa. Edellä pitää huomata, että tietyn yksilön jumalallisuus ei ole muilta pois: koska NAM-filosofiassa kaikki ihmiset nähdään usein manifestaatioina samasta alkupisteestä (vertaa keteriin), eri ihmisten ”korkeammat minuudet” ovat saman alkuhengen eri ”puolia” (ks. Hanegraaff 1998, 204 eteenpäin).
4. Usko hienojakoiseen astraaliruumiiseen, joka voi irrota fyysisestä kehosta. Pop-kabbalassa tämän idean tulkinta vaihtelee. Kuten edellä kävi ilmi, okkultistisessa kabbalassa elämän puu käsitetään usein jonkinlaiseksi ”astraalimaailman kartaksi”, jolloin okkultisti voi tarot-kortteja ja astromaagista symboliikkaa mietiskellen siirtyä hakemalleen ”tasolle” (sefiraan tai elämän puun polulle). Täällä hän voi kohdata esimerkiksi erilaisia myyttisiä olentoja tai jumalallisia opettajia. Idea astraaliruumiista (tselem) esiintyy myös juutalaisessa kabbalassa, missä eri koulukuntien tulkinnat asiasta olivat kuitenkin ristikkäisiä (ks. Scholem 1991, 251–273).
5. Idea jälleensyntymisestä. Reinkarnaatioteoriat ovat tärkeä osa NAM-spiritualiteettia ja ne sopivat yhteen myös kabbalan kanssa. Toisinaan jopa NAM-kirjoittajat ovat huomanneet juutalaiskabbalistien viittaavan itsekin ideaan jälleensyntymisestä (gilgul). Tosin teoria oli juutalaisten parissa kiistelty, minkä lisäksi kabbalistien teoriat vaihtelivat keskenään: esimerkiksi zoharisessa ja lurijalaisessa kabbalassa jälleensyntymisajatukset poikkeavat toisistaan suuresti (ks. Scholem 1991, 197–250). Vaikka yksityiskohdat jäävätkin tässä epämääräisiksi, voidaan sanoa, että niin idea astraaliruumiista, tuonpuoleisen tasoista kuin reinkarnaatiostakin esiintyy usein pop-kabbalassa. Tämä ei ole sikäli outoa, että vastaavia ajatuksia esiintyy myös juutalaiskabbalassa.
6. Holismi. Sekä okkultistinen kabbalatulkinta että NAM-ajattelu toistavat usein ikivanhaa astrologis-hermeettistä maksimia: siten kuin ylhäällä (makrokosmoksessa), niin myös alhaalla (mikrokosmoksessa). Toisin sanoen maailmankaikkeuden (tähtitaivaan, sefiroiden) vaikutukset heijastuvat ihmisolennossa. Okkultistisessa kabbalassa idea toistuu myös siinä muodossa, että sefira-puu kuvaa jumalallisen emanaation ohella myös ihmisen mentaalisia kykyjä (mielikuvitusta, tahdonvoimaa, muistia, mielihaluja ja niin edelleen). Toinen holismin muoto on NAM-kentässä yleinen ajatus kaikien asioiden yhteenlimittäytymisestä, mikä sopii hyvin yhteen kabbalan kanssa. Jos kuvittelee kaiken olevaisen olevan lähtöisin samasta alkupisteestä (keter), on tavallaan loogista ajatella kaikkien maailmankaikkeuden asioiden liittyvän jollain tasolla toisiinsa. (Vrt. Hanegraaff 1998, 128)
7. NAM-teorioiden ”tieteenmukaisuus”. Uuden aikakauden kannattajat suhtautuvat tieteeseen pääosin myönteisesti, kunhan kyseessä ovat oikeat ja vilpittömät tiedemiehet, eivätkä ne kirotut materialismin kannattajat. Usein NAM-kirjat koettavat myös todistaa, kuinka niiden teoriat sopivat yhteen viimeisimpien luonnontieteellisten totuuksien kanssa. Toisin sanoen NAM-kenttä myöntää tieteellisen tutkimuksen mielekkyyden ja arvon, solmukohtana on vain hengellisiä totuuksia vastustavat väärinajattelijat sekä asioita vääristelevät materialistit. Tosin ongelman voi kiertää helposti lainaamalla erilaisia ydinfysiikalta kuulostavia huuhaateorioita, jotka todistavat NAM-sanoman olevan asioiden objektiivinen totuus.
Vastaava ideologia pätee hyvin myös kaikkiin kabbalan haaroihin. Blavatskylaisten teosofien tavoin 1800-luvun okkultistit kuvittelivat järjestelmänsä olevan tieteellisen hengen mukainen; myös modernista juutalaisesta kabbalasta on helppo löytää vastaavia ajatuksia. Yleensä asia todistetaan numerologisesti: koska luku n on oleellisen kaavan rakennevakio, ja koska sama luku esiintyy myös tietyssä kirjoituksessa, kabbala kuvaa tieteen kanssa samoja totuuksia. Sama idea pätee myös ajankohtaisiin ilmiöihin: oikein hakemalla kabbalistisesta tekstikorpuksesta on helppo löytää esimerkiksi Osama bin Ladenin nimi. Tämäntyyppiset manipulaatiot ovat tuskin Skeptikko-lehden lukijoille uusia.
Edellisten teemojen lisäksi NAM-kabbalan tunnistaa myös sanomasta, jonka mukaan kaikki mystiset perinteet ovat saman jumalallisen valon heijastumia. Kuten merkittävin kabbalatutkija, Scholem (1995, 6), huomauttaa, menneinä vuosisatoina tällainen idea olisi ollut vieras. Vaikka eri järjestelmien mystiset kokemukset muistuttavat välillä toisiaan, juutalaiset mystikot olivat ennen kaikkea juutalaisia, kristityt kristittyjä ja muslimit muslimeita – ihmiset eivät tunteneet tietystä uskonnosta erillistä, ”yleistä” mystiikkaa. Esimerkiksi renessanssihumanistit yhdistivät (nykyiseen tapaan) eri hengenperinteitä toisiinsa, mutta he tekivät sen osoittaakseen kristinuskon ylivoiman. Vasta 1800-luvun teosofian jälkeen länsimaissa on yleistynyt idea uskontovapaasta ja universaalista mystiikasta.
Edellä olen esitellyt yleisiä NAM-ajatteluun ja myös pop-kabbalaan liittyviä piirteitä. Seuraavassa nostan esille erikoistuneempia teemoja, joista uuden aikakauden kabbala on helppo tunnistaa.
Usein pop-kabbalan osana on idea cakra-pisteistä. (Vaikka ”cakrat” usein kirjoitetaankin englannin pohjalta ”chakroiksi”, sanskritin transkriptiojärjestelmä huomioiden siihen ei ole mitään perustetta; tuo sanaan lisätty ”h” ei yksinkertaisesti kuulu sinne.) Intialaisessa jooga- ja tantrafilosofiassa nämä pisteet kuvaavat meditaatiokokemuksia: ilmeisesti syvä transsi vääristää kehokaavaa, jolloin mietiskelijä kokee sisällään sykkiviä pisteitä. Eri koulukunnissa cakrojen määrä vaihtelee, ja ne ovat myös osa laajempaa, koko kehon kattavaa ”mystisen fysiologian” järjestelmää – myös akupunktio ja tietyt budoliikkeet perustuvat vastaaviin meridiaanikoordinaatteihin.
Ennen kaikkea blavatskylaisten teosofien vaikutuksesta länsimaihin on kuitenkin levinnyt käsitys seitsemästä cakra-pisteestä, jotka on irrotettu muusta kontekstistaan. Tavallaan cakroille on käynyt hieman samalla tavalla kuin sefiroille: länsimaiset ihmiset ovat löytäneet mystisen kuvion (sefira-puu, cakra-järjestelmä) ja alkaneet pitää sitä jonkinlaisena tuonpuoleisen objektiivisena ”maantiekarttana”. Tosin blavatskylainen teosofia tutki vieraita kulttuureja vielä melko tarkasti, mitä ei voida sanoa samojen ajatusten myöhemmistä popularisoijista.
Koska kymmenen sefiraa ei voi suoraan vastata seitsemää cakraa, järjestelmien yhteensovittajat joutuvat runnomaan niitä toisiinsa. Tällöin keter tavanomaisesti vastaa ylintä ja malkut alinta cakraa; jäljelle jääviä sefiroita yhdistellään toisiinsa, jolloin juutalainen ja hindulainen mystiikka saadaan lyömään keskenään kättä (vrt. Hammer 2004, 163 ja 190). Tämän jälkeen maksavalle yleisölle on helpompi markkinoida hyvin yksipuolista seemiläis-intialaista viisautta. Tavallisesti cakra-meditaatio koostuu käytännössä energiapisteiden visualisoinnista kehon sisälle sekä niihin liitettyjen mantrojen toistamisesta. Vaikka jotkut NAM-kirjailijat korostavat tiettyjä pisteitä muita enemmän, yleensä cakrojen mietiskely ja ”puhdistus” noudattaa edellistä kaavaa melko tarkasti.
Monesti pop-kabbala pohjaa ajatuksiaan 1800-luvun okkultismiin, miksi siitä voi löytää myös ideoita tarotin ja sefiroiden yhteydestä. Vaikka viktoriaaniset okkultistit ovat edelleen suosittuja innoittajia, NAM-kabbalassa ei ole tavatonta törmätä myös avoimen fiktiiviseen materiaaliin – niin halutessaan elämän puuhun voi yhdistää esimerkiksi Star Trek -tieteissarjan hahmoja (jolloin Mr. Spock vastaa tietysti hokmaa, ks. Orpheus 1995, 130). Tässä ei ole edes mitään tavatonta: maailmalla saman kabbala-käsitteen alle sekoitetaan kaikkea mahdollista buddhalaisuudesta uusnoituuteen ja Atlantiksen mysteereihin. Suomessakin on alan ”erikoisasiantuntijoita”, jotka yhdistävät kabbalansa yhtä hyvin muinaisegyptin mysteereihin kuin lentäviin lautasiinkin.
Edelliseen konservatiivisempi taho voi tietysti sanoa, että tällaisella kritiikittömällä uusspiritualiteetilla ei ole mitään tekemistä aidon ”kabbalan” kanssa. Tietyssä mielessä väite on tosi, mutta pitää muistaa, että uskonnot muuttuvat ajan myötä, eikä niistä siksi ole olemassa oikeita tai vääriä muotoja. Sitä paitsi monet juutalaiskabbalistit usko(i)vat traditionsa periytyvän Siinain Jumala-Mooses -dialogista. Tähän verrattuna ei kuulostane kovin eksoottiselta, jos pop-kabbalisti esittää tietämyksensä olevan kosmisen vanhaa viisautta jonka edustajia ovat olleet muun muassa Abraham, Mooses, Platon, Pythagoras, Jeesus ja profeetta Muhammed. Esittiväthän sitä paitsi renessanssihumanistitkin samantapaisia ideoita.
Kuten alussa mainittiin, tätä nykyä monet amerikkalaisjulkkikset ovat kiinnostuneet ”kabbalasta”. Villityksen yhtenä agitaattorina voidaan pitää Madonnaa, joka on ilmeisimmin aidosti kiinnostunut elämänsä parantamisesta juutalaisen mystiikan avulla. Rockvideolla hänen kätensä ympäri on sidottu juutalaisissa rukouksissa käytetty nahkahihna (tefillin; fylakteerio) – mikä on sinänsä juutalaista tapakulttuuria häpäisevää. Lehtikuvissa Madonnan t-paita julistaa: ”Kabbalists do it better.” Pop-tähti teki myös viime syyskuussa pyhiinvaellusmatkan Israeliin.
Madonnan kabbalistisena tutorina pidetään ennen kaikkea Philip Bergiä, jonka laajalle levinneen Kabbalah Centren (http://www.kabbalah.com/) toimintaan yhdistetään myös muun muassa Roseanne Barr, David Beckham, Naomi Campbell, Mick Jagger, Diane Keaton, Alanis Morrisette, Demi Moore, Paul Newman, Winona Ryder ja Elizabeth Taylor.
Kabbalasta kiinnostuneiden julkkisten symboliksi on noussut ”pahalta silmältä torjuva” rannenauha, joka on nähty muun muassa Madonnan ja Britney Spearsin ranteessa. Tosin tälläisella nauhalla ei tietääkseni ole mitään tekemistä kabbalan kanssa – joko kyseessä on (pakanallinen) maaginen uskomus, juutalaisesta folkloresta periytyvä tapa tai täysin tuulesta temmattu symboli. Rannenauha ei kuitenkaan ole ainoa asia, jolla julkkisten suosima kabbalakeskus herättää ihmetystä. Kabbalah Centre nauttii tietyissä piireissä pahaa mainetta: ortodoksirabbien sekä kulttienvastaisessa liikkeessä toimivien ihmisten mukaan kabbalakeskus perustuu lähinnä liiketoiminnalle. Heidän mukaansa Philip Berg pyörittää todella massiivista rahankeruukoneistoa poikansa Yehuda Bergin sekä muun perheensä kanssa. Kabbalah Centren johtajat kuittaavat nämä puheet kateellisten panetteluna.
Ilmeisemmin Bergillä ei kuitenkaan ole asianmukaista rabbiinista taustaa eikä myöskään esittämäänsä tohtorintutkintoa. Julistettuaan itsensä johtavaksi nykykabbalistiksi hän kuitenkin onnistui rakentamaan NAM-kabbalaa tarjoavan koneiston, jonka huippujäseniä eli julkkiksia kohdellaan kuninkaallisesti (vertaa Tom Cruiseen ja skientologeihin). Julkisuuden hahmot voivat lahjoittaa keskukselle helposti suuria rahasummia, mutta osa rahavirroista tulee muista lähteistä.
Organisaation kritikoijien perusteella myös keskiluokkaan kuuluvat jäsenet kantavat kortensa kekoon: he ostavat lippuja kalliisiin kabbalatapahtumiin, antavat osan tuloistaan keskukselle tai muuten lahjoittavat sille suuria summia (entisten jäsenien mukaan heitä on painostettu rahalahjoituksiin).
Kabbalah Centren vastustajien mukaan järjestön fyysisesti sairaille jäsenille luvataan ihmeparantumista (tai rikastumista), jos he ostavat kabbalistisia teoksia keskuksen ylihinnoitellusta kirjakaupasta. Toki järjestö myy kuluttajille muitakin tuotteita, esimerkiksi kuuluisia rannenauhoja, stressiä lieventäviä kynttilöitä, astrologisia karttoja sekä ”kabbalavettä”, jonka pitäisi parantaa jopa syövästä.
Bergin organisaatiota on syytetty muutenkin hyvin likaisesta pelistä, johon kuuluu muun muassa houkuttaminen avioeroon järjestön toimintaa vastustavasta puolisosta. Toisten lähteiden mukaan keskuksen jäsenet suorastaan uhkailevat ihmisiä vastoinkäymisillä ja kirouksilla, jos nämä eivät lahjoita rahojaan Kabbalah Centrelle. Arvostettujen rabbien mukaan keskus toimii juutalaisen uskonnon vastaisesti antamalla asiakkailleen astrologista neuvontaa. Kabbalah Centren kritiikkiin voi tutustua muun muassa osoitteessa http://www.rickross.com/groups/kabbalah.html.
Vaikka julkkikset ovatkin kiinnostuneita kabbalasta, en ottaisi heidän mystiikkaviehtymystään turhan vakavasti. Käsittääkseni Madonna ja kumppanit eivät tutki arameankielistä Zoharia tai laske Tooran numerologisia arvoja, eikä heille tietääkseni ole tärkeää juutalaisten perinnäistapojen mystinen, syvällinen uudelleentulkinta. Kriitikkojen mukaan Kabbalah Centren tarjoama spiritualiteetti ei myöskään pyri ensisijaisesti tuonpuoleisen, osin piilotetun ja osin läsnäolevan Jumalan kokemiseen; opetuksissa on tärkeämpää ihmissuhteiden, seksielämän tai työuran parantaminen.
Edeltävä teksti kuvaa pääpiirteissään niitä muutoksia, joita kabbala on kokenut keskiajalta nykypäivään tultaessa. Jotta lukija saisi vielä paremman kuvan ”aidon” kabbalistin ajatusmaailmasta, sivuan vielä joitakin – lähinnä juutalaiselle kabbalalle tyypillisiä – mystisiä tekniikoita. Tosin monen spirituaalisen käytännön yksityiskohdat ovat pimeän peitossa: juutalaismystikot ovat siirtäneet niitä ennen kaikkea tiukasti vartioidun suullisen perinteen kautta, minkä takia akateemikot tuntevat kabbalistisista tekniikoista lähinnä pääideat (ks. Hallamish 1999, 75–76; Idel 1988, 74–111).
Usein kabbalistit päättelivät gematrisesti eli laskivat sanoille lukuarvoja. Kuten edellä mainittiin, heprean kirjaimilla on lukuarvot; gematriassa kokonaisten sanojen lukuarvoja vertaillaan keskenään, millä pyritään todistamaan jotain niiden välisestä yhteydestä. Tekniikka toimii muutamassa muussakin iäkkäässä kielessä, joten esimerkiksi myös antiikin gnostikot todistivat teorioitaan gematrisesti. Monet juutalaiskabbalistit uskoivat Toorasta löytyvän Jumalan salaisia koodeja ja viestejä, jotka voisi ymmärtää gematrian avulla. Tämä idea vaikutti hyvin paljon sekä Raamatun että muiden tekstien tulkintaan (ks. Scholem 1978, 337–343).
Seuraava (okkultisteilta napattu) esimerkki havainnollistanee gematrista ajattelua: heprean dja tarkoittaa ”yhtä”. Sen kirjainten lukuarvot ovat 1, 8 ja 4, jolloin niiden summa on 13. Vastaavasti sanan ”rakkaus” summa on 13. Näin voidaan gematrisesti todistaa, että on olemassa yksi ja rakastava olento – siis Jumala (vrt. Crowley 1993, 2; luonnollisesti gematriassa voi käyttää paljon monimutkaisempiakin laskutoimituksia.)
Lukuarvojen laskemista käytetään myös okkultismissa, missä on jopa kehitetty vastaavia järjestelmiä länsimaisille kielille. Näin okkultistit voivat puhua esimerkiksi ”englantilaisesta kabbalasta”, mikä siis tarkoittaa englannin sanojen gematrista tulkintaa. Toinen samankaltainen metodi on notarikon, jossa työskennellään akronyymilyhenteiden kanssa. Kolmannessa tekniikassa, temurahissa, sanojen kirjaimia vaihdetaan toisiksi tiettyjen kaavojen perusteella.
Juutalaiset eivät käyttäneet gematrista todistelua ja kirjainten permutointia vain filosofisten argumenttien esittämiseen. Pitää muistaa, että menneinä vuosisatoina kabbalistit katsoivat tekstuaalisuuden (Tooran) ja ruumiillisuuden (luomistyön) olevan sidoksissa toisiinsa. Kuten muun muassa Genesiksen alku sekä Sefer jetsira koettavat todistaa, maailman katsottiin syntyneen Jumalan puheesta. Herra sanoo: ”Tulkoon valo!”, ja valo tulee. Tästä syystä kielellisten elementtien manipulointi – lukujen laskeminen sekä kirjainten järjestely – toimi kabbalassa hengellisenä tekniikkana, niin magian kuin meditaationkin osana. Koska kirjainten katsottiin omaavan mahtavia voimia, niiden avulla voitiin myös tuottaa sellaisia vaikutuksia, joita nykyihminen pitäisi ”yliluonnollisina”.
Kabbalan maagiset haarat vaihtelivat psalmien lukemisesta erilaisten suoja-amulettien tekemiseen. Erityisesti espanjalaisessa kabbalassa magia sai myös erityisen tietoteoreettisen arvon; rabbit uskoivat, että periaatteessa koko universiumi voitaisiin ottaa magian avulla haltuun:
Kabbalaa harjoittamalla oli mahdollista saavuttaa salainen tieto maailmankaikkeuden rakenteesta. Tiedon haltijaan ”virtasi jumalallinen voima”, joka antoi mahdollisuuden yliluonnollisiin tekoihin. […] Hyvin usein kiinnostus magiaan oli kuitenkin teoreettista; siihen ei liittynyt magian harjoittamista eikä luopumista normaalista juutalaisesta uskonnonharjoituksesta. Magia ymmärrettiin ylimmäksi tieteeksi, jota arvostettiin suuresti mutta jonka avulla ei pyritty muuttamaan todellisuutta (Juusola 2001, 130).
Vastaavasti hasidijohtajat tunnetaan talismaanien rakentajina; yleensä näissä taikaesineissä käytettiin Jumalan ominaisuuksia symboloivia kirjainyhdistelmiä. Toinen maagisen kabbalan osa oli enkelien kanssa kommunikointi. Siinä missä kristitty kabbala oli hyvin teoreettisluonteista, jumalallisten voimien kanssa työskentely (teurgia) ja enkelimagia oli olennainen osa juutalaista mystiikkaa (ks. Idel 1988, 156–199 ja 262; Juusola 2001; pitää muistaa, kuinka jo muinaiset merkava-mystikot suorastaan manasivat enkeleitä palvelukseensa). Kabbalassa enkelien kanssa kommunikoinnissa toistuu usein myös nimimagialle ominaisia piirteitä: enkelien nimiä saatettiin muodostaa (keksiä) Tooran tekstin perusteella, ja monesti näiden pyhien nimien tuntemisen uskottiin riittävän myös enkelillisten voimien omaksumiseen.
Valistuksen ja tieteellisen vallankumouksen myötä usko ”magiaan” tietysti väheni, mutta se ei täysin hävinnyt juutalaiskabbalistien parista. Juusola (2001, 119) kuvaa erästä vuonna 1995 Israelissa suoritettua riittiä, jossa joukko äärijuutalaisia rabbeja kirosi pääministeri Yitzhak Rabinin kuolemaan mystisen seremonian avulla. (Rabin murhattiin kuukauden kuluttua riitistä.)
Kabbalassa magiaa tärkeämpiä ”hengentekniikoita” olivat kuitenkin mystiset rukoukset sekä meditaatioharjoitukset. Mystisen kokemuksen alkuehtona pidettiin kawwanaa, joka voidaan kääntää Jumalaa kohti suuntaumiseksi. Käytännössä suuntautumisen apuneuvoja olivat liturgiset lauseparret, Jumalan ja sefiroiden nimet sekä heprean aakkosten yhdistelmät. Kawwannaan saattoi kuulua myös musiikki, hengitysharjoitukset, erilaisten värien mietiskely sekä peräti itkeminen (Martola 1998, 127; Idel 1988, 35–111; Scholem 1978, 174–182).
Edelliset menetelmät lienee helpompi ymmärtää, jos niitä vertaa joogameditaatioon. Itämaisissa mietiskelyperinteissä meditoija usein kaventaa tajuntansa tunnelimaiseksi toistamalla mantraa (joka voi olla lause tai pyhä nimi). Erityisesti hengityksen kontrolliin yhdistettynä värssyn kurinalainen toisto johtaa tilaan, jossa mietiskelijä voi todistaa hengellisiä visioita tai kokea yhtyvänsä jonkinlaiseen hahmottomaan alkuhenkeen. Edellisessä ei ole mitään eksoottista: Occamin partaveitseä käyttäen kaiken voi selittää transsin ja ylihengityksen aiheuttamilla aivokemian muutoksilla.
Vaikka kabbalistista mietiskelyä ei kannatakaan yksioikoisesti samaistaa muihin meditaatioperinteisiin, juutalaisen mystiikan asiantuntijatkin ovat panneet merkille eri järjestelmien samankaltaisuudet (ks. esimerkiksi Scholem 1995, 139 ja Idel 1988, 97). Tässä ei liene mitään yllättävää, sillä ihmisfysiologia toimii kaikkialla samalla tavalla. Jos henkilö toistaa tiettyä rukousta (mantraa), hän todennäköisesti ennen pitkää vaipuu tilaan, jossa koetaan kaikkea mystistä. (Kokonaan toinen asia on se, tulisiko näille transsikokemuksille antaa mitään spirituaalista merkitystä.)
Jos Jumalan täysvaltainen (ekstaattinen) kokeminen oli tärkeää varhaisille merkava-mystikoille, toistuu sama eetos monen kabbalistinkin kohdalla. Liikkeen alkuaikoina tärkeä mystinen tekniikka oli rukousten toisto. Kabbalistit tulkitsivat perinteiset liturgiset rukoukset uudestaan, antoivat niille syvällisiä merkityksiä ja alkoivat toistaa niitä (ryhmärukoilun sijaan) yksinäisyydessä. Kabbalaliikkeen myöhempinä aikoina mystikot loivat omia rukouksiaan sekä osin myös korvasivat rukoilun Jumalan sekä sefiroiden nimien toistolla (Scholem 1978, 176–177 ja 370).
Erityisesti Abraham Abulafia teki tutuksi toisen mystisen tekniikan, kirjainpermutaatioiden käytön. Usein nämä sarjat koostuivat sellaisista aakkosista (J, H, W) jotka sisältyivät Jumalan ääneenlausumattomaan nimeen (JHWH). Kabbalisti tyhjensi mielensä arkiasioista sekä keskittyi määrättyyn variaatioon perustuviin kirjain- ja nimiyhdistelmiin. Kaplanin (1982, 90) esimerkkiä käyttäen hän saattoi aloittaa mietiskelynsä toistamalla näitä sarjoja:
AoJo, AoJa, AoJe, AoJi, AoJu,
AaJo, AaJa, AaJe, AaJi, AaJu,
AeJo, AeJa, AeJe, AeJi, AeJu
AiJo, AiJa, AiJe, AiJi, AiJu
Kun systemaattinen permutaatio yhdistettiin hengitysharjoituksiin sekä värien mietiskelyyn, mystikko koki mahdollisesti nousevansa jumalalliseen maailmaan. Kenties hän näki erilaisia valoja tai tunsi olevansa Jumalan valittu (Scholem 1978, 180–181). Pitkälle vietynä abulafialainen meditaatio saattoi johtaa profetaalisten lahjojen saamiseen. Tosin moni kabbalisti koki myös vastaavien harjoitusten myötä saavansa Jumalalta suuren mission ja lähti likipitäen käännyttämään paavia juutalaisuuteen. Toisin sanoen abulafialainen meditaatio johti helposti myös messianistisiin kuvitelmiin (ks. Kaplan 1982).
Scholemin (1978, 370–371) mukaan juutalaisessa meditaatiossa esiintyi kaksi tasoa. Näistä ensimmäisessä mietiskelijä kokee (etäisen merkavamaisia) visioita, jotka ovat kuitenkin vain meditaation välivaihe. Jälkimmäisessä ja ”syvemmässä” tilassa mietiskelijä uppoutuu korkeamman emanaatiomaailman ”puhtaaseen” mietiskelyyn, jolloin kuvia tai visioita ei enää esiinny. (Tosin myöhempi tutkimus on kyseenalaistanut Scholemin idean eri meditaatiotasojen hierarkkisesta järjestyksestä; ks. esim. Wolfson 1997, 52–; vrt. myös Idel 1988, 97.)
Tärkein osa kabbalaa on Tooran tekstin uudelleentulkinta. Tosin, kuten Hallamish (1999, 214) huomauttaa, kabbalisti ei tee innovaatioita: kaikki hänen tulkitsemansa asiat ovat jo Tooran sivuilla – hän vain aukaisee koodin, jolla Jumala on ne tekstiin piilottanut. Raamattu aiheuttaa kuitenkin kysymyksiä: miksi sen teksti ei mainitse joitakin asioita, vaikka se esittää merkityksettömiäkin yksityiskohtia (esimerkiksi Genesiksen 36. luvun lista Edomin kuninkaista). Kun kabbalisti kuitenkin kokee paljastavansa Tooran koodin, tekstin esoteerinen merkitys paljastuu hänelle (Edom viittaa kosmoksen prototyyppiin.)
Esitän artikkelini lopuksi joitakin tekstitulkintoja, joiden avulla kabbalistit spekuloivat aineettoman maailman olemusta. Saarnaajan kirjan (1:4) mukaan ”[s]ukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.” Sefer ha-bahirissa tämä värssy tulkitaan siten, että sama sukupolvi kuolee ja syntyy uudelleen, jolloin sitä käytettiin todisteena jälleensyntymisopin totuudellisuudesta (ks. Scholem 1991, 203).
Genesiksessä (1:27) todetaan: ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi […].” Tämä rakenteen toisto sai erään 12. vuosisadan kabbalistin tulkinnoissa seuraavan muodon: ensimmäinen ilmoitus viittaa ihmisen maalliseen olemukseen (ihmisen kuvaan). Jälkimmäinen formulointi sen sijaan viittaa ihmisen enkeliminään, joka on Jumalan kaltainen (ks. Scholem 1991, 261). Toisin sanoen tässä toistuu NAM-kabbalan kohdalla esitelty ajatus siitä, kuinka ihmiseen on liitoksissa hänelle tuntematon ”korkeampi minä”.
Psalmien kirjassa (104:14) Jumalaa ylistetään sanoin: ”Sinä kasvatat ruohon karjaa varten […].” Zoharin kirjoittaja tulkitsi ”ruohon” viittaavan miljooniin tuomion enkeleihin, jotka Jumala loi (gevuraa vastaavana) luomisen toisena päivänä. Enkeleitä symboloidaan ruoholla, sillä ne kasvavat ruohon tavoin, minkä lisäksi tuhon enkelit myös ”leikataan” pois. Kabbalassa sefira malkutiin liitettiin enkelit tuhoava ”tuomion tuli”; Zohar siis tulkitsee psalmissa mainitun ”karjan” tarkoittavan malkutia, joka syö enkelit eli ruohon (ks. Tishby 1994, 2:635–636).
Nämä (satunnaisesti valitut) esimerkit riittänevät todistamaan kabbalaliikkeen radikaaleista Tooran uudelleentulkinnoista. Monesti kaikkein villeimmät spekulaatiot tuottivat esittäjilleen konservatiivisten rabbien tuomion, mistä huolimatta mystinen uudelleentulkitsemisliike menestyi melko mainiosti aina Shabbetai Tsevin kääntymykseen asti. Tosin 1800-luvun hasiditkin jatkoivat hengellisen uudelleentulkitsemisen perinnettä: eräskin hasidijohtaja avasi melkoiset tulkinnan portit todistamalla, kuinka Toorassa on mustalla painetun tekstin lisäksi (kirjainten väliin sijoittuva) valkoinen teksti.
Rabbin mukaan ihmiset oppivat tulevaisuudessa lukemaan tätä aikalaisille näkymätöntä Tooraa (ks. Idel 2002, 60). Uudelleentulkinnan mahdollisuudet ovat rajattomat.
Samalla edeltävät esimerkit havainnollistanevat kuinka kaukana juutalainen mystiikka on okkultistien ja pop-tähtien kabbalasta. Tämä muutosprosessi tekee myös vilpittömästä kysymyksestä ”mistä siinä kabbalassa on oikein kyse?” painajaismaisen vaikean vastata. Toivottavasti tämä artikkeli on kuitenkin onnistunut tuottamaan lukijalle jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kabbalan eri haarat eroavat toisistaan.
Kirjoittaja Tapio Brusiin on valmistumaisillaan oleva filosofian ja valtiotieteiden ylioppilas, joka valmistelee väitöskirjaa länsimaisen esoterian historiasta.