Amerikkalaisessa oikeustapauksessa Underwager v. Salter todettiin vuonna 1994 osuvasti, että tieteelliset erimielisyydet tulee ratkaista tieteellisten metodien ja tutkimuksen keinoin, eikä oikeusprosessein (”Scientific controversies must be settled by the methods of science rather than by the methods of litigation. … More papers, more discussion, better data, and more satisfactory models – not larger awards of damages – mark the path towards superior understanding of the world around us.”).
Underwager-tapaukseen on helppo yhtyä, mutta siitä huolimatta tuomioistuimiin päätyy ajoittain kysymyksiä, joissa luonnontieteellinen tietopohja on epäselvä tai vallitseva tieteellinen käsitys pyritään kiistämään. Tuomioistuimen yhteiskunnallisesta roolista seuraa, että tuomioistuin ei voi valikoida käsittelemiään asioita, vaan se joutuu ottamaan vastaan asianosaisten vireille saattamia erimielisyyksiä niiden vaikeudesta riippumatta.
Esimerkkeinä kiistanalaisista luonnontieteellisistä kysymyksistä, joita suomalaisissa tuomioistuimissa on viime aikoina arvioitu, voidaan mainita seuraavat:
Joskus myös tutkimuksen pelisääntöjä koskevat asiat voivat päätyä lainkäytössä arvioitaviksi. Suomessa ei ole juuri esimerkkejä tutkijoiden välisistä kunnianloukkausasioista, mutta periaatteessa poikkeuksellisen loukkaava kritiikki voi tulla tarkasteltavaksi myös kunnianloukkausrikoksen näkökulmasta.
Yliopistotoimen hakijoiden pätevyyden mittaaminen on myös työsopimusjärjestelmään siirtyneissä yliopistoissa siinä mielessä juridista toimintaa, että tarkoitushakuinen tieteellisistä arviointiperiaatteista poikkeaminen voi merkitä harkintavallan väärinkäyttöä ja johtaa esimerkiksi vahingonkorvauskysymyksiin. Vielä 1970-luvulla professorin viran täytöstä oli mahdollista valittaa hallintotuomioistuimiin, jolloin tuomioistuin joutui ainakin periaatteessa vertailemaan hakijoiden tieteellistä pätevyyttä.
Plagiarismi ja muu tieteellinen vilppi voi myös päätyä tuomioistuimeen esimerkiksi siinä tapauksessa, että valheellisin perustein saatu oppiarvo halutaan mitätöidä. Tutkinnon myöntäminen on Suomen järjestelmässä hallintopäätös, joka voidaan kumota vain korkeimman hallinto-oikeuden purkupäätöksellä.
Kaikkiaan tuomioistuin on modernissa yhteiskunnassa toimielin, joka joutuu jatkuvasti ratkaisemaan aidosti epäselviä kysymyksiä. Ratkaisevat ongelmat ovat toki pääosin arkielämän tapahtumia koskevia tieteellisesti epäkiinnostavia näyttöepäselvyyksiä. Joukkoon mahtuu kuitenkin myös tieteellisen epävarmuuden tai koulukuntaerimielisyyksien kohteena olevia ongelmia, ja on helppo ennustaa, että yhteiskunnan teknistyminen ja muu monimutkaistuminen tulee pikemminkin lisäämään tätä tuomioistuinten tehtäväkenttää.
Tuomioistuintoiminnan ja tieteellisen keskustelun lähtökohdissa on ilmeisenä erona ensinnäkin se, että tuomioistuin ei voi valita käsittelemiään asioita, vaan joutuu ottamaan kantaa sen ratkaistavaksi saatettuihin asioihin. Jyrkkä ero seuraa myös siitä, että tuomioistuimella on ratkaisupakko, eikä se siten voi jättää asiaa ratkaisematta ongelman epäselvyyden vuoksi. Tuomioistuin joutuu myös toimimaan kaksiarvologiikan mukaan niin, että sen on katsottava jokainen asian kannalta merkityksellinen tosiseikka joko näytetyksi tai näyttämättä jääneeksi ja otettava siten seikan olemassaolo tai ei-olemassaolo päätöksen perustaksi.
Tuomioistuimen toiminnalle on myös luonteenomaista etenkin riita-asioissa, että tuomioistuin perustaa päätöksensä oikeudenkäynnin osapuolten esittämiin väitteisiin ja heidän tarjoamaansa näyttöön, eikä tutki asiaa tätä laajemmin. Mahdollista on, että jutussa päädytään luonnontieteelliseltä kannalta virheelliseen lopputulokseen esimerkiksi sen vuoksi, että toinen asianosainen ei osaa esittää omalta kannaltaan hyödyllistä selvitystä asiaan vaikuttavista kokemussäännöistä.
Arvioidessaan esimerkiksi syy-yhteyden olemassaoloa vahingonkorvausasiassa tuomioistuin soveltaa todistustaakkaa ja näyttökynnystä koskevia periaatteita, jotka poikkeavat selvästi tieteelliselle ajattelulle ominaisesta tavasta arvioida tutkimuskysymyksiä. Todistustaakka tarkoittaa sitä, kumman osapuolen vahingoksi tiettyä seikkaa koskeva kysymys ratkaistaan, jos riittävää näyttöä ei esitetä. Kun esimerkiksi vahingonkärsijällä on todistustaakka vahingon ja sen väitetyn syyn välisestä syy-yhteydestä, hän häviää juttunsa, jos hän ei kykene esittämään riittävää näyttöä syy-yhteyssuhteesta. Tuomioistuin ei yleensä tällaisessa tapauksessa lausu, että syy-yhteyttä ”ei ole olemassa”, vaan pikemminkin toteaa, että siitä ”ei ole esitetty riittävää näyttöä”.
Todistustaakan täyttämisen osalta tärkeässä asemassa on näyttökynnys eli kysymys siitä, kuinka vahvaa näyttöä on esitettävä, jotta tuomioistuin voi ottaa tietyn seikan olemassaolon päätöksensä perustaksi. Erityisesti riita-asioissa näyttökynnys on yleensä merkittävästi luonnontieteellistä varmuutta alempi.
Yleensä katsotaan, että näyttökynnys ei voida määrittää minkään kiinteän prosenttiluvun (esimerkiksi 51 % tai 80 %) mukaan. Sen sijaan vaadittavan näytön taso voi vaihdella jutun ominaispiirteistä riippuen. Riita-asioissa näyttökynnyksen mitoittamisen vaikuttavina seikkona on mainittu alkuperäistodennäköisyys (kuinka todennäköinen tietyn faktaväitteen paikkansapitävyys yleisesti ottaen on), aineellisen oikeuden tavoitteet (esimerkiksi vahingonkorvauslainsäädännön tarkoittaman suojan ei tule rapautua sen vuoksi, että vahingonkärsijälle asetettaisiin kohtuuttoman raskaita todisteluvaatimuksia), osapuolten todistelumahdollisuudet ja väärän päätöksen sosiaalinen kantokyky.
Oikeudenkäyntitilanteessa epäselviä luonnontieteellisiä kysymyksiä arvioidaan paljolti asiantuntijatodistelun keinoin. Pääosin asianosaiset huolehtivat itse tarpeellisen asiakirja- ja henkilötodistelun esittämisestä, mutta tuomioistuin voi myös tarvittaessa itse määrätä asiantuntijatodistajia kuultaviksi. Erityisesti terveydenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä alan valvontaviranomaisilta voidaan saada asiantuntijalausuntoja.
Asiantuntijatodisteluun liittyy eräitä periaatteellisia ongelmia, kuten kysymys siitä, ketä ylipäänsä voidaan pitää asiantuntijana (tulisiko asiantuntijaaseman edellyttää tiettyjen koulutusta tai kokemusta koskevien kriteerien täyttymistä) tai kuinka pitkälle asiantuntijan asiantuntemus ulottuu. Monesti asiantuntijatodistelun epävarmuustekijöiden tunnistaminen edellyttää jo kohtuullista alan tuntemusta. Ulkopuolisen on vaikea sanoa esimerkiksi, kuinka hyvin keskimääräinen neurologi osaa arvioida aivovammojen aiheutumismekanismeja.
Suomessa ei ole muodollisia kriteerejä sen suhteen, ketä voidaan kuulla tuomioistuimessa asiantuntijana. Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloissa on aikanaan törmätty vakaviin ongelmiin ns. junk science -todistelun vuoksi. Tämän on johtanut siihen, että asiantuntijalta edellytettävää kriteeristöä on täsmennetty lainsäädännössä.
Yhdysvaltain Federal Rules of Evidencen artiklassa 702 määritellään, että asiantuntijan on perustettava todistelunsa riittäviin tosiasioihin, todistelun tulee olla luotettavien menetelmien mukaista ja menetelmiä tulee soveltaa luotettavalla tavalla tosiseikkoihin (”If scientific, technical, or other specialized knowledge will assist the trier of fact to understand the evidence or to determine a fact in issue, a witness qualified as an expert by knowledge, skill, experience, training, or education, may testify thereto in the form of an opinion or otherwise, if (1) the testimony is based upon sufficient facts or data, (2) the testimony is the product of reliable principles and methods, and (3) the witness has applied the principles and methods reliably to the facts of the case.”).
Asiantuntijatodistelun painoarvon kannalta merkitystä on myös muun muassa asiantuntijan riippumattomuudella. Tähän vaikuttaa esimerkiksi asiantuntijan työnantaja ja työhistoria, hänen tutkimusrahoituksensa lähteet sekä hänen mahdollinen osallistumisensa edunvalvontatoimintaan tai aatteelliseen toimintaan. Kysyä voidaan myös, vaikuttaako asiantuntijan arviointiin jokin erityissuhde asiaan. Henkilövahinkoasioissa tunnetun ongelman muodostaa hoitavan lääkärin ja ns. vakuutuslääkärin kannanottojen jännite. Hoitava lääkäri tuntee hyvin potilaan terveyshistorian, mutta hänen päätelmiinsä voi vaikuttaa pyrkimys edistää potilaan etua. Vakuutuslääkäri taas arvioi kysymyksiä etäisemmästä näkökulmasta, mutta on yleensä vakuutusyhtiön palveluksessa tai ainakin jossakin yhteistoimintasuhteessa yhtiöön.
Jos asiantuntijatodistelu on tulkinnanvaraista tai ristiriitaista, tuomioistuin kohtaa epäkiitollisen tehtävän, kun se ei-asiantuntijana joutuu ratkaisemaan, mitä päätelmiä tällaisesta selvityksestä on tehtävä. Arvioinnissa voidaan ensinnäkin kysyä, millainen aineisto kullakin asiantuntijalla on ollut käytössä ja mihin kysymyksenasetteluun on vastattu. Joskus asiantuntijoiden mielipide-erot voivat saada selityksensä käytetyn aineiston puutteiden perusteella.
Lisäksi voidaan kysyä, mikä merkitys on asiantuntijan muodollisella statuksella (esimerkiksi professori/ dosentti/ erikoislääkäri/ yleislääkäri) ja kokemuksella. Selvää on, että tällaiset asiantuntijan yleistä vakuuttavuutta ilmentävät seikat ovat olennaisia, mutta arvioinnissa on aihetta välttää liiallista suoraviivaisuutta, jossa muodollisesti ansioituneimman asiantuntijan mielipidettä pidettäisiin sellaisenaan oikeana.
Oikeudellisessa arvioinnissa voidaan seurata tieteellisen tutkimuksen periaatteita siltä osin, että kannanoton esittäjän asemalla ei ole merkitystä sen uskottavuuden punninnassa, vaan ratkaiseva merkitys on esitetyillä perusteluilla ja niiden ilmentämillä käytettyjä metodeja ja lähteitä koskevilla kysymyksillä. Oikeudenkäytön kannalta hankaluutena on kuitenkin se, että tällaisen sisällöllisen punninnan tekeminen voi olla vaikea tieteenalan ulkopuolelta.
Eniten oikeudellista huomiota saaneet tieteellisen tiedon soveltamisongelmat ovat usein liittyneet vahingon ja sen epäillyn aiheuttajan välisen syyyhteyden selvittämiseen.
Korkein oikeus arvioi vuonna 1995 tapausta, jossa poliorokotteen saaneen lapsen epäiltiin sairastuneen rokotteen vuoksi ns. Guillan-Barren syndroomaan. Esitetty lääketieteellinen selvitys oli laajaa, mutta se samalla osoitti, että tällaisen aiheutumismekanismin yksityiskohtia ei ylipäänsä tunnettu kovin hyvin.
Ratkaisussaan (KKO 1995:53) korkein oikeus totesi muun muassa, ”että Sabin-rokotuksen ja J:n sairauden syy-yhteyttä ei voida pitää lääketieteellisesti selvitettynä. Hovioikeuden tuomiosta ilmenevän selvityksen perusteella voidaan kuitenkin otaksua, että Sabin-rokotus on J:n sairauden syy. Kantaja on asian laatu ja hänen käytettävissään olevat todistelumahdollisuudet huomioon ottaen riittävästi näyttänyt syy-yhteyden Sabin-rokotuksen ja J:n sairauden välillä.”
Korkein oikeus käytti tapauksessa ilmaisua ”otaksua”, joka on suhteellisen tulkinnanvarainen. Epäselväksi jäi, tarkoittiko tämä sitä, että rokotus oli syynä selvästi todennäköisempi kuin muut mahdolliset sairauden aiheuttaneet tekijät, vai oliko kysymys vain alhaisempaan todennäköisyyteen viitaten varteenotettavasta syy-yhteyden mahdollisuudesta. Ratkaisu on kuitenkin yhteydessä edellä todettuun näyttökynnyksen joustavuuteen ja oikeudellisesti riittävän näytön ja tieteellisesti vakuuttavan näytön eroihin.
Whiplash-vammat ovat myös tuottaneet muutamia ongelmatapauksia tuomioistuimissa. Näistä havainnollinen esimerkki on korkeimman oikeuden ratkaisu 1997:163. Tapauksessa on selostettu varsin laajalti arvioinnin perusteena käytettyjä viranomaislausuntoja ja asiantuntijatodistajien kertomuksia.
Korkein oikeus viittasi ensinnäkin Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen antamiin lausuntoihin, jotka olivat syy-yhteyden olemassaolon kannalta kielteisiä. Viimeisimmässä lausunnossaan oikeusturvakeskus oli katsonut olevan epätodennäköistä, että A:n whiplash-vammaksi tai niskan retkahdusvammaksi kutsuttu vamma aiheuttaisi kuvatunlaisia hankalia tai pitkäaikaisia psyykkistyyppisiä oireita. Lausunnon mukaan oli myös epätodennäköistä, että A:n oireet ja niistä johtuva työkyvyttömyys olisivat olleet seurausta hänelle peräänajokolarissa sattuneesta niskan retkahduksesta. Hovioikeudessa todistajana kuultu professori J, joka oli ennen lausunnon antamista henkilökohtaisesti tutkinut A:ta, oli päätynyt samaan lopputulokseen.
Toisaalta asiassa oli esitetty myös vastakkaiseen tulokseen viittaavaa näyttöä. Todistajina kuullut, A:ta tutkineet ja hoitaneet fysiatrit M ja E sekä psykiatrian erikoislääkäri S olivat katsoneet, että A:n oireet ja niistä johtuva työkyvyttömyys olivat seurausta hänen peräänajossa saamastaan niskan retkahdusvammasta. Ruotsalainen whiplash-vammoihin ja niiden oireisiin perehtynyt lääkäri B oli asiakirjojen perusteella päätynyt samalle kannalle.
Eri suuntiin viittaavan näytön punninnassa korkein oikeus omaksui suhteellisen formaalin lähestymistavan todeten, ettei oikeusturvakeskuksen lausuntojen ollut näytetty perustuneen virheellisiin tosiseikkoihin. Oikeusturvakeskuksen edustama lääketieteellinen asiantuntemus huomioon ottaen korkein oikeus katsoi, ettei kanteen tueksi esitetty selvitys ole kumonnut tai olennaisesti järkyttänyt oikeusturvakeskuksen lausuntoja. A ei siten ollut riittävällä todennäköisyydellä näyttänyt kysymyksessä olevan syy-yhteyden olemassaoloa.
Oikeudellisen päätöksenteon erityispiirre luonnontieteellisten ongelmien yhteydessä on ensinnäkin se, että tuomioistuin ei voi tutkijan tavoin todeta, että asia on epäselvyytensä vuoksi ratkaisematon, eikä voi jäädä odottamaan tiedon lisääntymistä. Tosiseikan olemassaolon kannalta riittävää selvitystä koskeva näyttökynnys on lainkäytössä – etenkin riita-asioissa – merkittävästi alempi kuin luonnontieteessä riittävänä pidettävä selvitys.
Tuomioistuimilla on pysyvä asema instituutiona, johon kiistanalaiset asiat voidaan saattaa ja jonka on aina annettava jokin ratkaisu. Olettaa voidaan, että tämä tehtävä pikemminkin korostuu tulevaisuudessa yhteiskunnan monimutkaistumisen myötä. Tuomioistuintoiminnassa ollaan tällöin pitkälti sidoksissa asiantuntijatodisteluun, ja asiantuntijaselvitysten arviointi maallikkonäkökulmasta oikeudellista näyttöä koskevin kriteerein korostuu.
Kirjoittaja on professori Helsingin yliopistolla.
Artikkeli perustuu Skepsiksen yleisöluentoon 2.3.2011
Katso ja kuuntele luento kokonaisuudessaan: www.youtube.com/SkepsisFinland
