Psykologian tohtori ja Psykologia-lehden päätoimittaja Virpi Kalakoski luennoi Skepsikselle helmikuussa otsikolla ”Voiko muistia parantaa – totta ja tarua”. Luennolla käytiin läpi muisti- ja oppimistutkimuksiin liittyviä urbaaneja legendoja ja usein esitettyjä väitteitä. Kalakoski kertoi, mikä on tarua ja mikä totta kognitiivisen muistitutkimuksen näkökulmasta.
Erittäin yleinen on väite, että käytämme aivoistamme vain kymmenen prosenttia. Se on täyttä tarua. Aivoistamme ei ole yhdeksänkymmentä prosenttia vajaakäytössä. Tarua siis myös on, että voimme saada huomattavan osan aivoistamme käyttöön, jos ostamme sopivan kurssin, kirjan, välineen tai tuotteen.
Aivotutkimuksen näkökulmasta on totta, että eri aivoalueiden aktiivisuus korostuu eri tehtävien kohdalla. Terveissä aivoissa ei kuitenkaan ole toimimattomia alueita. Hyvin pienetkin vauriot aivoissa voivat johtaa suuriin toiminnallisiin ongelmiin esimerkiksi puheen tuottamisessa ja liikkumisessa. Olisi epätarkoituksenmukaista, että evoluution myötä meille olisi kehittynyt ”kallis”, energiaa vievä järjestelmä, josta olisi käytössä vain kymmenesosa.
Ajatus kymmenen prosentin aivoista lähti liikkeelle, kun psykologian uranuurtaja William James totesi ohimennen 1900-luvun alussa: ”Epäilen, että suurin osa ihmisistä ei käytä enemmän kuin kymmenen prosenttia potentiaalistaan.” Vuonna 1936 journalisti Lowell Thomas siteerasi Jamesia väärin Dale Carnagien kirjan ”Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa” esipuheessa. Hän muutti sanan ”potentiaalistaan” tilalle sanan ”aivoistaan”. Kymmenen prosentin käsityksen taustalla on siis tieteen ulkopuolelta tullut markkinahenkinen, popularisoimaan pyrkivä heitto.
Väite kahtia jakautuneista aivoista on täyttä tarua: ajatus siitä, että aivopuoliskot olisivat hyvin voimakkaasti epäsymmetriset ja eriytyneet. Legendaa on, että meillä länsimaisessa kulttuurissa olisi oikean aivopuoliskon toiminta unohdettu ja sitä ei käytettäisi tarpeeksi. Silti tarjolla on monia kursseja, joissa muka voi vapauttaa oikean aivopuoliskon piilevät kyvyt ja tulla intuitiivisemmaksi, luovemmaksi ja taiteellisemmaksi. Tämä voi tapahtua musiikilla, meditoinnilla tai jopa vasemman sieraimen kautta hengittämällä – tai ostamalla sopiva kirja, väline tai tuote.
Totta on, että aivot ovat nimenomaan ihmislajilla osittain epäsymmetriset. Tiedetään, että vasemmassa aivopuoliskossa tapahtuu kielellistä tiedonkäsittelyä ja oikeassa avaruudelliseen päättelyyn liittyviä asioita. Aivopuoliskojen kesken on eriytymistä: järki – intuitio, analyyttinen – holistinen, logiikka – tunteet. Aivojen toiminnan periaatteet eivät kuitenkaan ole suoraan käännettävissä ihmisen toimintakyvyn periaatteiksi.
Vaikka eriytymistä aivopuoliskoissa on, se ei tarkoita, että pärjäisimme vain yhdellä aivopuoliskolla. Molemmat puoliskot toimivat itsestään yhteistyössä siltä osin, kun kulloinkin tarvitaan. Ei ole mitään näyttöä siitä, että aivoja ”jumppaamalla” voitaisiin jotain tiettyä aivojen toimintaa tai kykyä parantaa.
Vuonna 1956 yhdysvaltalainen psykologi George Miller joutui valmistamaan tunnin kestävän kongressiesitelmän. Koska hänellä ei ollut omia tutkimuksia, joista olisi voinut puhua niin pitkään, hän kehitti käsitteen maagisesta luvusta seitsemän plus miinus kaksi. Miller oli tehnyt joitain tutkimuksia muistista ja siitä, miten ihmiset pystyvät laskemaan nopeasti kohteita ympäristöstään. Hän yhdisti tietoa eri tutkimuksista aasinsillan, numeron seitsemän avulla.
Populaaristi ja keveästi hän esitti, että ihmisen tiedonkäsittelyllä on rajoituksia: ihminen pystyy muistamaan erilaisia kuvioita ja esineitä keskimäärin seitsemän plus miinus kaksi kappaletta. Yhdellä silmäyksellä voidaan laskea nopeasti korkeintaan noin seitsemän kohdetta.
Kyseessä oli vitsi. Maagisella numerolla seitsemän on vieläpä virhemarginaali! Asia jäi silti elämään ja siihen uskotaan edelleen jopa muistitutkijoiden keskuudessa. Myös insinööritieteen puolella näkee nykyäänkin ohjeita siitä, että esimerkiksi powerpoint-esityksessä saa sivulla olla korkeintaan seitsemän eri kohtaa.
Todellisuudessa inhimillisen tiedonkäsittelyn, työmuistin kapasiteettiraja on 3-4 mieltämisyksikköä. Ihmisen suorituskykyyn vaikuttavat monet tekijät, eikä suoritusta voida kuvata yhdellä numeroarvolla. Miller itse ei ollut vakuuttunut siitä, että numero seitsemän olisi tieteellisesti kiinnostava huomio.
Urbaaneista aivolegendoista seuraa ihmisten turha huoli aivojemme toimintakyvystä ja sitä kautta tarve parantaa aivojemme toimintaa. Tarjontaa riittää; markkinoilta löytyy lukuisia aivojen treenauskeinoja, joita myydään tieteen valepuvussa. Niissä vedotaan tieteellisiin ”tosiasioihin”, mutta todellisuudessa asiat on esitetty väärin, niissä ei ole mitään pohjaa tai sitten ne on tulkittu täysin päin honkia.
Oppimistyylit – visuaalinen, auditiivinen, kinesteettinen – ja niiden arviointimenetelmät ovat täyttä tarua. Silti Oulun, Vaasan ja Jyväskylän yliopistojen sekä Lappeenrannan teknillisen yliopiston Internetsivuilla esitetään faktoina, kuinka monta prosenttia ihmisistä kuuluu mihinkin oppimistyyliin ja minkälaisista opetusmenetelmistä eri oppimistyyleihin kuuluvat ihmiset hyötyvät. Näitä ryhmiä kuvataan jopa niin tarkasti, että sivuilla kerrotaan, minkälaisia vaatteita he käyttävät ja miltä he näyttävät, minkälainen työpöytä heillä on.
Tekstien lähde löytyy Oulun yliopiston oppimisklinikan nettisivuilta. Kyseessä on nimetön kirjoitus, jota ei ole laatinut kukaan tutkija, vaan joku koulutusteknologian opiskelija jonkinlaisena koulutyönä harjoittelujaksolla. Tekstiä ei ole koskaan tarkistettu tai päivitetty.
Tarua luonnollisesti on myös, että eri oppimisryhmille tulisi tarjota erilaista, heidän tyyliinsä sopivaa opetusta, jotta oppiminen olisi mahdollisimman tehokasta. Asiaan liittyviä kursseja on kyllä kaupan. Asian ympärillä pyörii suuri koulutus- ja oppikirjabisnes. Kuitenkin eri ihmiset kokevat eri tavoin, millainen oppiminen tuntuu hyvältä. Ihmiset eroavat monin tavoin kyvyssä ottaa vastaan ja käsitellä tietoa. Ei ole tieteellistä näyttöä siitä, että erityyliset oppijat oppisivat eri menetelmillä parhaiten.
Vuonna 2007 Skepsiksen huuhaa-palkinto myönnettiin Suomen Kinesiologiayhdistys ry:lle. Aivojumppa on Suomessa ylivoimaisesti tunnetuin yhdistyksen tarjoamista menetelmistä. Aivojumpassa erilaisten jumppaliikkeidenn ja aivotoiminnan välille on oletettu suora yhteys. Taukoliikunnan väitetään parantavan oppimisen edellytyksiä niin tavallisten oppilaiden kuin erityisryhmien piirissä. Väitteet menetelmän tehosta ja siihen liittyvästä tutkimuksesta ovat epämääräisiä, jopa virheellisiä, ja sisältävät lukuisia tieteelliseltä kuulostavia, mutta perättömiä väitteitä aivojen toimintaperiaatteista.
Kriittisiä tutkimuksia ja arvioita aivojumpasta löytyy runsaasti. Taukojumpan tuotteistaminen aivojumpaksi, jonka väitetään auttavan mm. oppimisen erityisvaikeuksiin, on hyvin kyseenalaista. Kalliiden kurssien myyminen tahoille, jotka vastaavat lasten ja erityisryhmien kasvattamisesta, on arveluttavaa.
Mikä oikeasti parantaa oppimista? Yksi selkeimmistä oppimista parantavista seikoista on harjoittelun jaksottaminen. Useat lyhyet harjoituskerrat on parempi vaihtoehto kuin monta toistoa yhtäjaksoisesti. Samalla opiskeluajalla päästään näin parempiin ja pysyvämpiin tuloksiin.
Ei siis kannata toimia niin, että jos huomenna on tentti, niin tänään luetaan vimmaisesti. Tentissä ehkä pärjää näin, mutta jos haluaa osata asioita myöhemminkin, on paljon tehokkaampaa harjoitella taitoja lyhyissä jaksoissa.
Tämä perustuu ihmisen muistin toiminnan tunnettuihin periaatteisiin. Olemme nopeita unohtamaan ja hitaita oppimaan. Meidän pitää katkaista unohtaminen. Tehokasta on nimenomaan, että toistamme asioita pienissä jaksoissa. Aina kun palaamme opiskelemaamme asiaan, joudumme palauttamaan sen mieleen. Tämä on tehokas keino estää unohtaminen.
Artikkeli perustuu Skepsiksen yleisöluentoon 9.2.2011
Katso ja kuuntele luento kokonaisuudessaan: www.youtube.com/SkepsisFinland