Olen kirjailija, koulutukseltani oikeustieteen tohtori. Joskus olen muotoillut asian niin, että ennen olin juristi, joka harrasti kirjallisuutta, nykyään olen kirjailija, joka harrastaa juridiikkaa.

Jäin pois juristin päivätöistä ja ryhdyin täysipäiväiseksi kirjailijaksi ensimmäisen kaunokirjallisen teokseni julkaisun jälkeen vuonna 2006. Mutta minulle kävi samoin kuin monille muillekin juristikirjailijoille ympäri maailmaa tiedän käyneen: entinen elämä jää kummittelemaan. Olen päätynyt toimimaan esimerkiksi luottamustoimissa erityisesti ilmaisunvapausjuridiikan ja tekijänoikeusjuridiikan parissa varsinaisen kirjailijantyön ohessa.

Kirjailijana olen julkaissut runokokoelmia, romaaneja aikuisille, esseekokoelmia sekä nuorille suunnattuja fantasiaromaaneja. Lisäksi olen kirjoittanut kolumneja eri medioihin, toimittanut tietokirjoja ja minulla on oma Jarkko Tontti -podcast. Edellisessä elämässäni ehdin toimia myös tutkijana Helsingin yliopistossa ja julkaisin sen myötä tieteellisiä artikkeleita väitöskirjani lisäksi.

Jos osaisin vastata kysymykseen, miksi minusta on tullut kirjailija, niin en olisi kirjailija. Useimmat kirjailijat kokevat voimakasta tarvetta ilmaista itseään, mielipiteitään ja tuntojaan maailmasta. Vaikea sanoa, mistä se kumpuaa. Juristiksi päädyin ehkä ihan vain käytännöllisistä syistä: tuntui järkevältä hankkia ammatti, jolla elää. Jälkeenpäin sanoisin, että se oli osittain väärä ammatinvalinta. Kirjoittaminen sopii minulle paremmin.

Laajan sananvapauden puolustamisen olen kokenut itselleni tärkeäksi kouluvuosista alkaen. Samoin koen omakseni kriittisen ja epäilevän asenteen väitteitä ja aatteita kohtaan, joita ihmiset omaksuvat perehtymättä niihin kunnolla. Kammoan yhteisöllisyyttä ja kollektivismeja, joukon mukana menemistä ja näkemysten omaksumista ryhmäidentiteetin perusteella. Taipumus näihin on valitettavasti ihmiselle lajityypillistä toimintaa.

Koulutuksesta vielä: Opiskelin 1990-luvulla pitkään ja innolla. Suoritin kaksi perustutkintoa, juridiikan lisäksi toisen pääaineenani filosofia ja sivuaineina eri humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aineita.

Melkoinen pettymys

Synnyin Tampereella vuonna 1971 ja elin siellä myös lapsuuteni. Vanhempani olivat keskiluokkaa, isäni oli talouspäällikkö ja äitini hammaslääkäri. Äiti oli tapaluterilainen, mutta uskonto ei olioinut elämässämme juuri mitenkään. Kirkossa käytiin sukulaisten häissä ja hautajaisissa. Ja myös koulun viemänä, koska kuuluin vanhempieni myötä ev.-lut. kirkkoon. Isäni oli käsittääkseni ateisti ja erosi jossain vaiheessa kirkosta, en tiedä milloin. Mahdollisesti vasta 1990-luvulla, kun olin jo muuttanut pois kotoa.

Minulla ei ole huonoja eikä hyviä kokemuksia uskonnoista enkä ole uskonut yliluonnollisuuksiin edes lapsena. Uskonto merkitsi yleensäkin minulle hyvin vähän nuoruudessani enkä juuri ajatellut sitä. Erosin ev.-lut. kirkosta muistaakseni joskus 1990-luvulla. En myöskään ole koskaan kokenut vetoa niin sanottuun huuhaaseen tai pseudotieteellisiin uskomuksiin.

2000-luvun alussa olin muutaman vuoden töissä eduskunnassa Vihreän eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä ja toimin lyhyen aikaa puolueessa muutenkin. Sittemmin olen eronnut vihreistä ja kritisoinut puoluetta melko paljon. Myönteisiäkin kokemuksia toki oli.

Onnistuin eduskunnassa syöttämään muutamalle kansanedustajalle lakialoitteen Ranskan mallin mukaisesta sekularismista, eli suomalaisittain kirkon ja valtion erottamisesta. Se liittyi toimittamaani yhteiskuntafilosofi Guy Haarscherin kirjaan ”Tunnustuksettomuus” (2006, suom. Tapani Kilpeläinen. Teos käsittelee ranskalaisen yhteiskunnan sekulaaria perusperiaatetta, joka tunnetaan nimellä laïcité. Olin Belgiassa asuessani ollut Haarscherin oppilaana yliopistossa.

Aloite herätti paljon keskustelua ja periaate hyväksyttiin myös puolueen periaateohjelmaan. Uskonnolliset vihreät tosin kimmastuivat pahan kerran ja ilmoittivat, etteivät sitoudu puoluekokouksen kantaan.

Pääosin Vihreän liiton tekemisiin osallistuminen puolueen sisäpiirissä johti melkoiseen pettymykseen. Kriittinen ajattelu ja tieteellisen maailmankuvan puolustaminen eivät todellakaan ole vahvaa valuuttaa Vihreissä, joka on, outoa kyllä, suosittu puolue yliopistolaisten keskuudessa.

Vihreän liiton huuruinen yleishenkisyys

Muutama esimerkki: Olin vihreiden edustajana Helsingin työväenopiston johtokunnassa. Edeltäjäni luottamustoimessa oli ollut nyt jo edesmennyt dosentti Tapani Hietaniemi. Hän oli yrittänyt puuttua siihen, että työväenopistoissa tarjottiin julkisin varoin pseudotieteellisiä uskomushoitokursseja. Reiki-energiakurssien lisäksi niillä opiskeltiin esimerkiksi ”kaukohoidon menetelmiä” ja ”tulihoidon tekemistä”.

Hietaniemen ongelmaksi muodostui se, että eräs toinen vihreä poliitikko oli pääkaupunkiseudulla toimivan astrologiyhdistyksen puheenjohtaja. Hän lähetti johtokunnalle kirjeen, jonka mukaan työväenopiston linjaukset haittaavat astrologien työtä ja toimeentuloa. Nostin asian uudelleen esiin johtokunnassa. Ongelmaksi muodostui tällä kertaa eräs työväenopiston työntekijä, joka puolusti uskomushoitoja kiihkeästi. Keskustelussa hänen kanssaan sain kuulla, että myös reiki-hoidot ja muut vastaavat kurssit perustuvat tieteeseen, nimittäin itämaiseen tieteeseen, mitä se sitten onkin.

Vihreän liiton sisäpiirissä havahduin siihen, kuinka liikkeen historialliseen perustaan ovat alkuajoista alkaen kuuluneet antroposofia, teosofia, vaihtoehtohoidot ja muu huuruinen yleishenkisyys. Steinerilainen ideologia sympatisoi henkiolentoihin ja rajatietoon liittyviä uskomuksia. Steiner-koulujen kasvatteja vihreissä on todella, todella paljon, pitkäaikainen kansanedustaja Oras Tynkkynen hyvänä esimerkkinä. Puolueen perustajaäiti Heidi Hautala on saanut Suomen homeopaatit ry:n Similia-palkinnon ”ennakkoluulottomasta työstä homeopatian aseman parantamiseksi Suomessa ja koko Euroopassa.” Entinen kansanedustaja, filosofian tohtori ja kirjallisuustieteilijä Outi Alanko-Kahiluoto puolestaan on tehnyt kirjallisen eduskuntakysymyksen ”Sähköyliherkkyyden tunnustamisesta sosiaaliturvassa”. Tätä niin sanottua sähköallergiaa lääketiede ei tunne, kyse on kuvitellusta luulosairaudesta.

Vihreille rakkaan luomuviljelyn edistäminen kumpuaa samasta perussuuntautumisesta ja siihen sopii hyvin myös esimerkiksi geenitekniikan vastustaminen maataloudessa. Kun ideologia ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.

Sanon suoraan: älkää luottako heihin

Tähän taustaan nähden ei ollut yllätys, että englanninkielisestä maailmasta Suomeen saapunut woke-aate rotuoppeineen ja siihen liittynyt pseudotieteellinen gender-ideologia levisivät vihreissä nopeasti, samoin poliittisessa vasemmistossa yleisemminkin. Samaan aikaan on tapahtunut yliopistomaailman ja journalismin yleinen politisoituminen, mitä pidän erittäin huolestuttavana kehityssuuntana. Yliopistoissa on kokonaisia korruptoituneita oppialoja, jotka ovat pikemminkin yhdistelmä pseudotiedettä ja aktivismia kuin tieteellistä tutkimusta.

Pahin esimerkki on humanistis-yhteiskuntatieteellinen sukupuolentutkimus, jonka edustajia lisäksi haastatellaan mediassa epäkriittisellä otteella. Sukupuolentutkija Tuija Saresma esimerkiksi on kuvannut toimintaansa näin:

”Feministisenä tutkijana ja kulttuurintutkijana en väitä olevani puolueeton, vaan koen, että minulla on velvollisuus ottaa kantaa tutkimiini asioihin ja ilmiöihin. Feministinen tutkimus on kuitenkin keskeisesti maailman muuttamiseen ja parantamiseen pyrkivää.”

Veronmaksajien rahoilla elävä yliopistotutkija on siis luopunut tavoittelemasta puolueetonta tietoa, ja sanoo suoraan olevansa poliittinen aktivisti. Saresman ja hänen lukuisien aatetoveriensa kanta on jokseenkin täydellinen vastakohta vakavasti otettavalla tieteelliselle tutkimukselle.

Valitettavasti politisoituminen vaikuttaa vahvasti myös omalla alallani oikeustieteessä, millä on ollut merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Varsinkin perus- ja ihmisoikeusjuridiikan tutkijat ovat hyvin usein käytännössä aktivisteja, jotka hyödyntävät kansainvälisen oikeuden ja perusoikeusjuridiikan tulkinnanvaraisuutta ideologiansa ja maailmankatsomuksensa edistämiseksi.

Ja minähän tunnen monet heistä henkilökohtaisesti. Siksi voinkin sanoa suoraan: älkää luottako heihin. Älkääkä luottako journalismiin, joka levittää heidän näkemyksiään puolueettomaksi asiantuntijapuheeksi naamioituneena. Juridiikka ei ole matematiikkaa vaan tulkintaa, johon aina ja välttämättä vaikuttava myös tulkitsijan arvomaailma.

Muka puolueettomia tutkijoita

Olen toisinaan havahtunut sattumalta vakaviin vinoumiin ja muihin ongelmiin tutkimuksessa ja journalismissa. Vaimoni työskenteli vuoden vierailevana tutkijana Jerusalemin yliopistossa, ja päädyimme asumaan Israeliin juuri ennen kuin viimeisin sota alkoi vuonna 2023. En ollut sitä ennen seurannut kovinkaan tarkkaan Lähi-idän konflikteja. Kun päädyin keskelle sotaa, aloin intensiivisesti perehtyä alueen historiaan ja tilannetta valottavaan journalismiin eri lähteistä. Huomasin pian erittäin voimakkaan vinouman suomalaisessa uutisoinnissa ja yliopistollisessa Lähi-idän tutkimuksessa, mikä usein tarkoitti harhaanjohtavan tai virheellisen tiedon levittämistä.

Kyse ei ole uudesta asiasta. Arabian kielen ja islamin tutkimuksen edesmennyt professori, Vasemmistoliiton julkikannattaja Jaakko Hämeen-Anttila sanoi Tuija Saresman tyyliin taannoin lähtökohtansa suoraan:

”Islamin myönteisistä puolista kertominen on tärkeää, sillä kielteiset puolet tulevat esiin omalla painollaan.”

Islamismista hän puolestaan takavuosina totesi:

”…äärilaidan fundamentalismi on polttamassa voimiaan loppuun”.

Melkoista. Professori myönsi avoimesti, ettei hän ole tiedon ja totuuden asialla vaan aktivisti ja esitti heti sen perään täysin virheelliseksi osoittautuneen arvion islamistisesta terrorismista.

Hämeen-Anttilan kollegat ja aatetoverit kuten esimerkiksi Timo Stewart, Hannu Juusola ja Susanne Dahlgren ovat viime vuosina kommentoineet Lähi-itää, palestiinalaisia ja Israelia — Lähi-idän ainoaa demokraattista maata — samasta ideologisesta lähtökohdasta. Ja he ovat saaneet hätkähdyttävän paljon myötäsukaista julkisuutta muka puolueettomina tutkijoina. Siis vaikka heidän johtotähtensä on puolueettoman tiedon tavoittelemisen sijaan palestiinalaisten puolella oleminen ja vakaumuksellinen Israel-vastaisuus.

Tämän lähtökohdan mukaan valitaan se, mitä sanotaan ja erityisesti se, mistä vaietaan. Kiinnostavalla tavalla kyse on peilikuvamaisesti samanlaisesta lähtökohdasta kuin monilla suomalaisilla uskonnollisilla toimijoilla, jotka tukevat Israelia kristillisistä lähtökohdistaan. Siihenkin monessa mielessä erikoiseen maailmaan olen tutustunut viime vuosina, mikä on ollut ateistille erikoinen kokemus. Näiden kahden ero on siinä, että yksipuolista ja vinoutunutta tietoa levittävillä vasemmistolaisilla Palestiina-aktivisteilla on tukenaan iso osa valtakunnallisesta mediasta ja politisoituneesta yliopistomaailmasta.

Luottamukseni Lähi-idän tutkimukseen Suomessa ja aihetta käsittelevään suomalaiseen journalismiin on nykyään erittäin heikko. Niitä seuratessa ei voi olla muistamatta Vladimir Iljitš Leninin suuhun laitettua tiivistystä länsimaisista vasemmistolaisista hyödyllisinä idiootteina. Virnistys Hamasin ja Hizbollahin terroristitunneleissa ja Teheranin teokraateilla on tänään yhtä leveä kuin se oli 1900-luvun neuvostojohtajilla, kun he saivat eurooppalaisen vasemmiston ajamaan totalitaristisen yksipuoluemaan valtapoliittisia etuja.

Kieli vallankäytön ja manipuloinnin välineenä

Kirjailijana ja erityisesti runoilijana olen herkkä huomaamaan kielen vivahteita ja sitä, kuinka sanavalinnoilla ja retoriikalla vaikutetaan ihmisiin. Ne, joilla on esimerkiksi luonnontieteellinen, taloustieteellisen tai tekniikan alan koulutus, eivät ehkä täysin huomaa sitä, kuinka heitä manipuloidaan sanaseppoilulla. Osa humanistis-yhteiskuntatieteellistä tai esimerkiksi kasvatustieteellistä koulutusta ja niistä syntyvää maailmankuvaa on kehnoimmillaan oppimista todellisuuden kehystämiseen niin, että siihen samalla vaikutetaan salavihkaan.

Takavuosilta muistamme esimerkiksi termin ”kansandemokratia”, joka oikeasti tarkoitti Itä-Euroopan sosialistisia diktatuureja. Suomessakin vaikutti ja vaikuttaa yhä ”rauhanliike”. Kylmän sodan aikana sana tarkoitti oikeasti Neuvostoliiton asialla olleita aktivisteja, joiden avulla heikennettiin demokraattisten maiden puolustusta. Nykyään eri mieltä olevia yritetään mustamaalata kutsumalla heitä ”populisteiksi” ja heidän sanomisiaan ”vihapuheeksi” tai esimerkiksi ”naisvihaksi”. Kaikki nämä ovat monitulkintaisia ja kiistanalaisia termejä, joiden suhteen kannattaa olla hyvin varovainen.

Toivoakin on. Mediamaailma eli journalismi on ilahduttavalla tavalla monipuolistunut viime vuosina. Esimerkiksi podcastit ovat tuoneet yhteiskunnalliseen keskusteluun näkemyksiä, jotka ennen pysyivät piilossa tai marginaalissa varsinkin Suomen kaltaisessa maassa. Toki mediamuutos on nostanut esiin myös harhaisia salaliittoteorioita ja mahdollistanut epädemokraattisten maiden kuten Venäjän informaatiosodankäynnin meitä vastaan. Mutta kokonaisuutena sananvapaus on vahvistunut ja se on aina hyvä asia demokratian kannalta.

Vanhat mediaeliitit toki ovat tästä kauhuissaan, koska heidän mahdollisuutensa ohjailla julkista keskustelua ovat heikentyneet. Erinomaisen esimerkki kuuntelemisen arvoisesta podcastista on yhdysvaltalaisen Michael Shermerin ohjelma. Hän on The Skeptics Societyn toiminnanjohtaja ja Skeptic-lehden julkaisija. Jarkko suosittelee!

Skeptikon tärkein ominaisuus

Mitä skeptikkouteen ja Skepsikseen tulee, kannustan kaikkia sitkeyteen. Paras ohje järkiperäisen maailmankuvan puolustamiseen on: toisto, toisto, toisto. Pitää jaksaa puhua ja kirjoittaa, ottaa kantaa, kun huomaa asioita, joihin on syytä puuttua. Tyyli ja sävy ovat tärkeitä. Huuhaata, uskontoja ja niiden kannattajia ei todellakaan kannata halveksia aggressiivisesti. Rauhallisesti esitetyt asia-argumentit ovat loppupeleissä kestävin keino.

Vihaisuudella ei kukaan voita ketään puolelleen. Paljon hedelmällisempää on kysyä, miksi jokin uskomus vetoaa ihmiseen. Pseudotieteellisten uskomusten, poliittisten vinoumien ja uskonnollisuuden taustalla on perustavia ihmisenä olemiseen kuuluvia asioita: halu kuulua samanmielisten ryhmään, kuoleman- ja sairastumisenpelko, milloin mihinkin liittyviä toiveita ja uhkakuvia, lyhyesti sanottuna olemisen vilu. Ihmisenä oleminen on raskasta ja olemme kaikki välillä tunteidemme vietävinä.

Skeptikko yrittää erottaa toisistaan sen, minkä tiedämme, sen minkä arvelemme tietävämme ja sen, mistä emme yksinkertaisesti tiedä riittävästi. Juridiikassa tämä näkyy todistusaineiston arviointina ja argumenttien punnitsemisena. Hyvä argumentti kestää myös vastapuolen parhaat vastaväitteet, kun taas huono argumentti saattaa kuulostaa vakuuttavalta vain siksi, että se vetoaa tunteisiin, luutuneisiin uskomuksiin ja auktoriteetteihin.

Hyvän skeptikon tärkeimpiä ominaisuuksia on kyky muuttaa mieltään, jos eri mieltä olevien argumentit ovat vahvempia. Juuri tämä erottaa tieteen ideologioista: mikään johtopäätös ei ole pyhä, jos paremmat perustelut osoittavat sen vääräksi.

Saman pitää koskea erityisesti omia ennakkokäsityksiä. Kaikkien tärkeintä kriittisyyttä on itsekriittisyys. Yritän itse taukoamatta pohtia ovatko omat käsitykseni lopultakaan perusteltuja. Olen vuosien kuluessa myös muuttanut näkemyksiäni monesta asiasta, mistä Israel-palestiinalaiset-konflikti on esimerkki. Havahduin siihen, että olin saanut virheellistä tietoa vuosikymmenten ajan, koska olin luottanut kritiikittömästi politisoituneisiin tutkijoihin ja aktivistijournalisteihin.

Yksinkertainen kysymys

Ehkä paradoksaalisesti kirjailijan työ on vahvistanut tätä perussuuntautumistani. Fiktion kirjoittaminen muistuttaa jatkuvasti siitä, kuinka helposti ihminen rakentaa itselleen tarinoita ja alkaa uskoa niihin. Olemme kertomuksia toisillemme ja itsellemme kertovia olentoja, emme usein kovinkaan järkeviä. Tarinat luovat iloa ja merkitystä olemiseen, mutta niiden myötä olemme alttiita myös harhakuvitelmille ja propagandalle.

Olen varmasti itsekin irrationaalinen monissa asioissa. Lottoan joskus. Ehkä siksi, että se tarjoaa mahdollisuuden päiväunelmointiin. Kaikilla ihmisillä on taipumus pitää omia intuitioitaan parempina kuin ne ovatkaan.

Kirjallisuudessa luotan toisinaan vaistoon enemmän kuin analyysiin, koska taide ei synny pelkästään loogisesta päättelystä. Siinäkin kuitenkin vuosien kokemus on opettanut epäilemään ensimmäistä ideaa ja kirjoittamaan vielä yhden version. Ja sitten vielä yhden.
Jos voisin opettaa suomalaisille yhden skeptisen periaatteen, se olisi yksinkertainen kysymys:

”Mistä tiedät tämän olevan totta?”
Se ei ole hyökkäys vaan kutsu perustella. Samalla kysymys kannattaa esittää myös itselleen.

Elämän tarkoitus?

Hmm. Vaikutuin jo nuorena filosofianopiskelijana Aristoteleen ajatuksista tämän asian suhteen. Hänen mukaansa ihmiselämän ylin tarkoitus ja päämäärä on onnellisuus eli eudaimonia. Se ei tarkoita ohimenevää euforista tunnetilaa, vaan aktiivista ja tarkoituksenmukaista elämää, jossa ihminen toteuttaa mahdollisuuksiaan ja kehittää itseään.

Elämä on kovin lyhyt, lopultakin. Sinä kuolet eikä siihen enää kovin kauaa mene. Siksi joka aamu kannattaa pitää mielessä runoilija Horatiuksen neuvo: Carpe diem, tartu hetkeen, ja käytä päiväsi hyvin.