Tässä lehdessä on artikkeli ”12 keinoa täyttää maailma skeptikoilla”. Rajatietoväkeä aggressiivisesti ”käännyttävälle” skeptikolle artikkelista saattaa olla hyötyä, mutta vaikka hän oppisi käsittelemään ihmisiä kuinka hyvin, hän huomaisi silti lyövänsä useimmiten kirvestään kiveen.
Skeptikoksi kääntyminen ei ole helppo prosessi. Amerikkalainen Susan Kawa kertoo omista kokemuksistaan kauniissa kirjeessä, jonka hän lähetti keväällä USA:n tunnetuille skeptikoille James Randille ja Michael Shermerille. Kawa kuvaa itseään keskivertokäännynnäiseksi. Hänellä on yliopistotutkinto, aviomies, kaksi lasta, koira, kissa ja tiilitalo lähiössä. Hän uskoo joidenkin ihmisten syntyvän skeptikoiksi, mutta kertoo oman kääntymisensä vaatineen useita vuosia.
Kawa ymmärtää skeptikoiden tyrmistyksen, kun paatuneen rajatietoihmisen pää ei käänny minkäänlaisin järkiperustein. Toisaalta tämä on hyvä asia: ihmiset, jotka ovat valmiita muuttamaan elämänfilosofiansa yhden keskustelun tai luennon perusteella, ovat tuskin niitä, joita skeptikot haluavat joukkoonsa puhumaan kriittisen ajattelun puolesta.
Kawa ymmärtää myös, miksi vakuuttavatkin tieteelliset todisteet hylätään joko heti tai myöhemmin, kun keksitään jokin muu selitys, joka sopii yhteen rajatietoon uskovan ajattelumallin kanssa. Hänen mukaansa skeptikoiden täytyy tiedostaa ja hyväksyä se, kuinka syvästi sitoutuneita ihmiset ovat omiin uskomuksiinsa – jopa silloin, kun he eivät tiedä olevansa.
Susan Kawa ei kasvanut kovinkaan uskonnollisessa perheessä. Kirkossa ei käyty, mutta joulua ja muita kristillisiä pyhiä vietettiin niin kuin useimmissa muissakin tapakristityissä perheissä. Kawan mieleen ei koskaan tullut kyseenalaistaa Jumalan olemassaoloa. Hän ei myöskään koskaan kyseenalaistanut sitä, mitä luki lehdistä tai tenttikirjoista. Aikuiseksi kasvettuaan hän huomasi ajattelutapansa olevan suoraa seurausta hänen kokemuksistaan; hänen tietämyksensä perustui asioihin, jotka hän oli elämänsä varrella tietämättään tai tiedostamattaan hyväksynyt. Kuinka paljon tästä kaikesta oli totta ja kuinka paljon valetta, sitä hänen on edelleenkin vaikea sanoa.
Skeptikoiden kirjat ja kirjoitukset ja esiintymiset alkoivat kuitenkin tuottaa hänessä tulosta. Kääntyminen skeptikoksi on kuitenkin ollut kovaa. Kawa vertaa kokemusta syvään suruun, jota hän koki äitinsä kuoltua onnettomuudessa.
Kun hän kertoi lapselleen, ettei joulupukkia tai hammaskeijua ole olemassa, lapsi tuli hyvin surulliseksi. Lapsi toivoi, ettei äiti koskaan olisi koskaan kertonut hänelle asioiden todellista laitaa. Kawa kertoo tuntevansa joskus aivan samalla lailla. Hän toivoo, että voisi säilyttää uskonsa siihen, että tapaa kuolleen äitinsä vielä kerran, tai että hänen sielunsa elää ikuisesti, tai että pitkä elämänviiva hänen kämmenessään merkitsee takuuta pitkästä elämästä. Hän ei pidä siitä, että tietää paremmin. Hän ei pidä siitä dominovaikutuksesta, mitä skeptikoksi ryhtyminen on merkinnyt koko hänen uskonrakenteelleen.
Kawan mukaan on epärealistista odottaa yhden keskustelun tai luennon saavan aikaan skeptikoiden toivomia valtavia muutoksia ihmisessä. Se, että joku ryhtyy vapaaehtoisesti rakentamaan uusiksi psykologista ja filosofista perustustaan, ei onnistu kuin niiltä, jotka ovat henkilökohtaisesti todella motivoituneita. Ihmiset voivat kiinnostua skeptikoiden ajatuksista vain silloin, kun he ovat tarpeeksi vahvoja ja avomielisiä pystyäkseen hyväksymään sen vastuun, vaivan sekä sosiaalisen ja henkisen uhrauksen, jonka asia vaatii.
Muutoksen täytyy perustua vapaaehtoisuuteen. Jos joku olisi tämän kirjoittajaa aikanaan painostanut kääntymään skeptikoksi, tuijottelisin varmaan vieläkin tulitikkuaskia pöydällä ja yrittäisin saada sen nousemaan hengen voimalla ilmaan. Skeptikoiden tehtävä ei ole käännyttää ketään, vaan jakaa tietoa ja antaa ihmisten valita itse. Niinhän Jumalakin kuulema toimii.
Kirjoittaja Risto K. Järvinen on Skeptikko-lehden päätoimittaja.