Oletko koskaan ihmetellyt, mitä sanat ”älykäs suunnitelma” (Intelligent Design, ID) viimeaikaisessa evoluution vastaisessa keskustelussa merkitsevät?
Useimmilla meistä ei ole aikaa jäljittää termin historiaa tai seurata Robert T. Pennockin ja muiden aiheeseen perehtyneiden (ks. viitteet) julkaisuja. Kun termi kuitenkin yleistyy luonnontieteen opetuksesta käydyssä julkisessa keskustelussa, skeptisen kansalaisen on otettava asiasta selvää.
(Viimeaikaisia artikkeleja aiheesta ovat mm. Skeptical Inquirer -lehdessä ilmestyneet Mark Perakhin ”Intelligent Design: Dembski’s Presentation Without Arguments”, marras-joulukuu 2002; Massimo Pigliuccin ”Design Yes, Intelligent No”, syys-lokakuu 2001 (Tiede ja uskonto -numero); ja osuus ”Evolution and Intelligent Design” ”World Skeptics Conference” -tapahtuman raportissa, syys-lokakuu 2002.)
Älykäs suunnitelma on teologisissa perusteluissa pitkään käytetty käsite. Jo muinaishistoriassamme luonnollisten kokonaisuuksien ja järjestelmien tasapainoa ja monimutkaisuutta on käytetty ”todisteina” Jumalan olemassaolosta.
Lähempänä historiassa William Paley (1802) oli ennen Darwinia (1859) käsitteen tunnetuin puolestapuhuja. Muistatteko kelloseppävertauksen? Paley uskoi, että samoin kuin niin monimutkainen laite kuin nummilta löytynyt kello todisti, että taustalla vaikutti ihminen – kelloseppä – myös luonnollisen maailman monimutkaiset mekanismit, kuten ihmisen silmä, todistavat, että olemassa on hyväntahtoinen, jumalallinen suunnittelija.
Tänä päivänä älykäs suunnitelma on ottanut uutta tuulta siipiensä alle nykyisissä evoluutiotieteen vastaisissa ponnisteluissa. Pennock on listannut aatteen akateemiset kannattajat (Pennock 1999, 29) ja kutsuu Philip Johnsonia ID-ajattelun ”vaikutusvaltaisimmaksi uuskreationistiseksi edustajaksi ja taustakenraaliksi”. Johnson on Kalifornian yliopistosta eläkkeelle jäänyt lakitieteilijä, joka on kirjoittanut teokset ”Darwin on Trial” (1991) ja ”Defeating Darwinism” (1997).
Kun kerran sana ”suunnitelma” viittaa tarkoitukselliseen toimintaan, termi ”älykäs suunnitelma” tuntuu jokseenkin liikasanaiselta, ellei sillä varsinaisesti viitata korkeamman voiman tai jumalallisen tahon älykkyyteen. Tämän eteerisen termin alkuperä on siis kiistatta uskonnollinen.
Oman määritelmänsä mukaan kreationistit uskovat että yleisimmin maailma ja eritoten ihmiskunta suunniteltiin ja että se on olemassa Jumalan säätämää tarkoitusta varten (Pennock 2001). Siksi kreationistit eivät pidä mahdollisena sitä, että uusia lajeja syntyy yhteisestä esi-isästä evoluution kautta ja sitä, että ne kehittyvät ilman ennalta säädettyä tarkoitusta. Vaihtoehdoksi he esittävät älykkään suunnitelman: jumalaan vahvasti viittaava ”älykäs suunnittelija” on huolella suunnitellut jokaisen lajin.
Kuten edeltäjänsä, luomistiede, tämä suuntaus olettaa, että kaivamalla maata darvinismin alta voidaan taata, että älykäs suunnitelma hallitsee ainoana tarjolla olevana vaihtohtona, ja samalla ummistaa silmät monille muille luomismyyteille. Evoluutiota puoltaa suuri määrä kirjallisuutta, tämän lyhyehkön artikkelin tarkoitus on vain esittää muutama esimerkkitapaus, jotka ovat ristiriidassa ID-teorian kanssa.
Onko todellisessa maailmassa havaittavissa todisteita viisaasta, kaikkeen varautuvasta suunnitelmasta? Ollakseen uskottava vastauksen on otettava kaikki faktat huomioon.
Tieteellinen biologian tutkimus osoittaa, että olemassa olevissa lajeissa on suuria virheitä, mikä kumoaa väittämät hyväntahtoisesta luojasta. Älykkään suunnitelman puolestapuhujat jättävät huomiotta surkastuneet elimet, anatomiset puutteet, tuhoisan mutaation, luonnollisten prosessien hukkatuotteet ja molekyyligenetiikan tulokset. Luonnonvalinnan hiomien sattumanvaraisten mutaatioiden vuorovaikutus on täynnä todisteita heikosta suunnittelusta. Artikkelimme esitteleekin muutaman helposti tulkittavan esimerkin niistä sadoista vioista, joita paleontologit ja muut evoluutioprosessien tutkijat ovat suunnitelmassa havainneet.
Darwin oli vakuuttunut paitsi evoluutiosta hyvänä selityksenä lukuisiin lajien yhteiseen syntyperään viittaaviin seikkoihin myös selityksestä, jonka se antaa surkastuneille elimille, ”oudossa tilassa oleville kehon osille, joita hyödyttömyys leimaa”. Näistä elimistä ei yleensä ole hyötyä organismille, mutta ne ovat luultavasti jäännöksiä siitä lajimuodosta, josta kyseinen organismi on kehittynyt.
Näille elimille älykäs suunnitelma ei löydä selitystä. Stephen Jay Gould on sanonut: ”Oudot järjestelyt ja hassut ratkaisut todistavat sellaisia evoluutiopolkuja, joita järjissään oleva jumala ei koskaan lähtisi kulkemaan; kehitysreittejä, joita historiansa rajoittamat luonnolliset prosessit seuraavat pakosta.” (Gould 1980; Gold in Pennock 2001, 670).
Torakoille ja monille muille hyönteisille saattaa jo fossiloitujen esi-isiensä tapaan kasvaa ylimääräinen siipipari. Toisin kuin useimmilla muilla käärmeillä, boalla on pienet, surkastuneet takajalat. Ravuilla on pienet hyödyttömät hännät leveiden ja litteiden vartaloidensa alla – jäänteitä jostakin esiasteesta. Litteät kampelat elävät meren pohjalla. Aikuisina niillä on silmät samalla puolella päätä, mutta nuorena niiden silmät ovat eri puolilla päätä. Yksi silmä siirtyy kampelan kasvun myötä toiselle puolelle päätä! Varhaisempi olomuoto on avain evoluutiopolkuun. Lopputuloksena on vääntynyt ja outo kallonmuoto.
Fregattilintu ei ole vesilintu, joten sille ei ole hyötyä jalkojensa räpylöistä. Lentokyvyttömillä linnuilla on neljän sijaan kaksi toimintakykyistä raajaa, ja kaksi raajaa, joille ei ole käyttöä. Pingviinien luut ovat onttoja, vaikka pingviineille kevyt ruumiinrakenne ei ole samalla tapaa välttämätön kuin lentäville linnuille. Merikäärmeiden, delfiinien ja valaiden, jotka muutoin ovat vesieläimiä, on noustava pintaan hengittämään ilmaa. Nykyisillä valailla on paljon hyödyttömiä, surkastuneita fyysisiä ominaisuuksia. Hetulavalaiden sikiöillä on hampaat, jotka sulavat sikiön kehittyessä. Aikuisilla hetulavalailla ei ole hampaita.
Paleontologit uskovat, että valaat ovat kehittyneet jalallisista maanisäkkäistä. Evoluutiotiede tavallaan osasi ennustaa jalallisten valaiden fossiililöydöt. Viime vuosina valaiden kehittyminen sukupuuttoon kuolleista maanisäkkäistä on saanut vankat todisteet eoseeniselta aikakaudelta löydetyistä, noin 50 miljoonaa vuotta vanhoista fossiileista (Wong, 2002). Fossiloituneilla vallailla oli selvästi tunnistettavat jalat. Nykyisillä aikuisilla valailla etujalat ovat kehittyneet räpylöiksi ja takajalat ovat kutistuneet siinä määrin, etteivät ne näy ulospäin. Joillakin nykyisillä valailla on sikiövaiheessa takajalat, jotka katoavat aikuistumisen myötä. Nykyisillä täyskasvuisilla valailla on myös näkymättömät, surkastuneet lantioluut. Evoluutio selittää nämä hyödyttömät surkastuneet elimet jäänteinä ajoilta, jolloin valaat kehittyivät maanisäkkäistä, kun taas älykäs suunnitelma ei pysty niitä selittämään.
Jotkut eläimille hyödyllisetkin anatomiset piirteet eivät noudata mitään sellaista suunnitelmaa, jota voisi pitää älykkäänä. Ne ovat todisteita luonnonvalinnasta. Nisäkkäiden hännille on useita eri käyttötarkoituksia. Apinoille häntä näyttää olevan tärkeä monesta eri syystä, kun taas suuren norsun huituvainen häntä vaikuttaa melko hyödyttömältä. Suurilla apinoilla ja ihmisillä ei ole häntiä paitsi varhaisessa alkiovaiheessa, jossa ne ilmenevät jäänteinä selkärangan päässä sijaitsevana häntäluuna. Joillakin vauvoilla hännän jäänne leikataan heti synnytyksen jälkeen.
Miksi myyrillä, lepakoilla, valailla, koirilla ja ihmisillä on eturaajoissa samat luut aivan eri toimintoihin sopeutuneina, elleivät ne ole periytyneet yhteiseltä esi-isältä? Puhtaalta pöydältä insinööri olisi voinut kehittää niistä paremmin version käden käänteessä. Pandoilla on yleensä ranteessa pieni luu, joka on laajentunut ja muuttunut pidemmäksi aikojen saatossa, peukalon tapaan vastakkaiseksi pandan muulle viidelle sormelle. Sen avulla pandat riipivät lehtiä bambujen varsista (Gould 1980; Gould in Pennock 2001, 669). Vain jotta pandat pääsisivät käsiksi näihin herkkuihin, peukalolihakset, jotka muutoin hoitaisivat muita tehtäviä, ohjautuvat poikkeuksellisella tavalla. On vaikea kuvitella, että tuollaisen anatomian suunnitellut arkkitehti hukkuisi työtilauksiin.
Useimmilla selkärankaisilla eläimillä silmät ovat varhaisessa alkiovaiheessa lähellä pään sivuja. Ihmiselle esimerkiksi kehittyy binokulaarinen näkö, ja silmien on siirryttävä alkiokehityksen aikana sisäänpäin. Joskus tämä siirtyminen ei ole riittävää ja syntyy vauvoja, joiden silmät ovat liian erillään.
Nisäkkäillä kurkunpäähermo ei kulje suoraan aivoista kurkunpäähän, vaan ohittaa kurkunpään niskan kohdalla ja laskeutuu rintakehään, jossa se tekee silmukan keuhkojen ligamentin ympäri ja vasta sitten palaa ylös niskaan ja kurkunpäähän. Kirahvit tarvitsisivat vain muutaman kymmenen sentin hermon kulkemaan suoraan aivoista kurkunpäähän, todellisuudessa tämä rintakehän kautta kiertävä hermo voi kirahvilla saavuttaa jopa seitsemän metrin pituuden (K.C. Smith in Pennock 2001, 724–725).
Ihmisen anatomiassa on paljon ominaisuuksia, joiden toivoisi olevan suunniteltu paremmin. Leukamme ovat liian pienet viisaudenhampaille, jotka usein kasvavat liian ahtaasti ja joudutaan poistamaan. Aukot joista hengitämme ja nielemme ovat niin lähellä toisiaan että ruoka menee helposti väärään kurkkuun. Ihmiselle ei ole umpisuolesta mitään havaittavaa hyötyä, mutta se tulehtuu helposti ja tulehtuessaan saattaa jopa johtaa kuolemaan. Miehellä kivekset kehittyvät vatsan sisällä ja laskeutuvat vatsanpeitteen kautta kivespusseihin jättäen jälkeensä kaksi heikkoa kohtaa, joihin helposti kehityy tyrä, kivulias sairaus, joka vaatii leikkausta. Miehillä on myös epäsuora virtsaputki, joka kulkee eturauhasen kautta. Ajan myötä eturauhanen laajenee ja estää virtsan kulkua. Anatomeilla on esittää monia esimerkkejä lisää vastaavista tehottomista tai hyödyttömistä rakenteista, yhtenä mainittakoon miespuolisten kädellisten nännit.
Kreationistit usein käyttävät ihmisen silmää esimerkkinä täydellisestä rakenteesta, jota darvinismi ei pysty selittämään. He väittävät, ettei luonnonvalinta ole voinut tuottaa niin monimutkaista elintä. Mutta eläinkunnan historiassa silmiä on kehittynyt monessa eri ajassa, todennäköisesti valonherkästä materiaalista ja kasvaen elimiksi asteittain ja sukupolvien ajan. Eikä ihmisen silmä ole millään muotoa täydellinen. Kaikilla selkärankaisilla silmän jokaisesta kolmesta miljoonasta valoherkästä verkkokalvon solusta lähtevät ”johdot” kulkevat verkkokalvon poikki ja pakkautuvat näköhermoon synnyttäen sokean pisteen. Suunnittelija ehdottaisi täysin päinvastaista, johtoja jotka kulkevat valoherkkien solujen takaosasta eikä silmän valoisalta puolelta (Dawkins 1987). Toisaalta mustekaloilla ja muilla pääjalkaisilla samaiset johdot lähtevät eri lailla kehittyneiden silmien takaosasta. Miksi suunnittelija on ollut mustekaloille myötämielisempi kuin ihmisille?
Nähtävissä siis on, ei älykkäältä suunnitelmalta oletettavaa tehokkuutta ja hienostuneisuutta, vaan lukuisia surkastumia ja esimerkkejä huonosta suunnittelusta. Evoluutiolle säännöttömyydet ovat luonnollinen ja oletettava asia. Vain evoluutiosta löytyy itsellinen selitys siihen, miksi 99 prosenttia maapallolla eläneistä lajeista on kuollut sukupuuttoon. Mitä hupia hyväntahtoinen, kaikentietävä, kaikkivoipa jumala saa siitä, että ihmisiä ja muita nisäkkäitä koetellaan sellaisilla vitsauksilla kuin bakteereilla, viruksilla, syövillä ja perinnöllisillä taudeilla?
Näistä ja monista muista esimerkeistä voi päätellä, että älykkään suunnitelman on kehittänyt riitaisista, keskenään erimielisistä jumalista koostuva komitea. Puhtaasti tarkasteltuna älykäs suunnitelma itse asiassa puhuu polyteismin puolesta.
Kreationisti voisi tietysti vastata väitteisiimme sanomalla, että tutkimattomia ovat Herran tiet, emmekä me ihmiset ole tarpeeksi viisaita esittämään mielipiteitä niistä keinoista, joilla Hän päämääränsä saavuttaa. Jos vastaus on tämä, millä perusteella sama kreationisti sitten esittää Älykästä suunnitelmaa keinona, jolla Jumala saavuttaa päämääränsä? Tuollainen henkilökohtainen kanta on avoimesti uskonnollinen, eikä se kuulu minkäänlaiseen luonnontieteen opetukseen.
Molekyylievoluution tutkimus tukee ja syventää klassisia eläinten evoluutiota koskevia johtopäätöksiä, vaikka älykkäälle suunnittelijalle se varmaan vaikuttaa vähintäänkin mielikuvitukselliselta. Moderni evoluutiotiede mieltää lajien DNA: ssa tapahtuvat geenimutaatiot kehitykselle suotuisten muuntelujen lähteinä, joita luonto valikoi sen perusteella, kuinka hyödyllisiä ne ovat yksilön selviytymisen kannalta. Mutaatiot tapahtuvat kuitenkin sattumanvaraisesti ja monissa tapauksissa muuntelu on haitallista. Se voi johtaa keskenmenoihin, epämuodostumiin tai varhaiseen kuolemaan. Tällaiset mutaatiot periytyvät sukupolvelta toiselle ja joskus ne piilevät väistyvissä geeneissä odottamassa väistyvää partneria.
Yksi esimerkki tästä on kystinen fibroosi, jonka seurauksena limaa kertyy keuhkoihin, maksaan ja haimaan. Sirppisoluanemia aiheuttaa verenkierto-ongelmia, yleiskunnon heikkenemistä ja periydyttyään molemmilta vanhemmilta tuskallisia tiloja, kun punasolut jähmettyvät ja muuttuvat sirppimäisiksit. PKU (phenylketonuria) heikentää vauvojen aivojen kehitystä. Lihasdystrofia tuhoaa lihaksia ja tekee siihen sairastuneen liikuntakyvyttömäksi. Joissakin tapauksissa mutaatiot ovat vallitsevia. Huntingtonin tauti aiheuttaa keski-ikäisille aivokudoksen asteittaista rappeutumista. Hyperkolesterolemia aiheuttaa kasvavan veren kolesterolipitoisuuden kautta sydänsairauksia.
Minkään älykkyyden tai suunnitelman ei uskoisi tuottavan tällaisia julmia mutaatioita, kun taas modernista evoluutiotieteestä löytyy luonnon oikukkammillekin ilmiöille täysi selitys.
Geneettisessä materiaalissa DNA, neljän nukleotidiemäksen sekvenssi, esittää proteiineissa esiintyvän kahdenkymmenen aminohapon sekvenssin kolmekirjaimisina koodisanoina. Koska jotkut kahdestakymmenestä aminohaposta ovat ominaisuuksiltaan hyvin samanlaisia, ne saattavat korvautua aiheuttamatta selkeästi havaittavia vaikutuksia proteiinien rakenteessa tai toiminnassa. Monien eläinten kohdalla on mahdollista seurata sekä DNA:n nukleotidiemästen että valkuaisaineiden aminohappojen sarjoja, jonka kautta voidaan havaita niissä tapahtuvia pitkän aikavälin muutoksia. Eräs esimerkki tästä on veren valkuaisaine, hemoglobiini, tetrameeri, joka koostuu kahdesta alfa- ja kahdesta betaketjusta, jotka yhdessä sitovat neljä happimolekyyliä.
Seuraavassa esitämme eri eläimille aminohappojen määrälliset erot hemoglobiinin betaketjussa verrattuna ihmisen 146 aminohappoon: gorilla (1), gibboni (2), reesus-apina (8), koira (15), hevonen ja lehmä (25), hiiri (27), kana (45), sammakko (67) ja nahkiainen (125) (Campbell 1987). Listasta käy selvästi ilmi, että mitä läheisempää sukua jokin laji ihmiselle on, sen vähemmän sen hemoglobiini poikkeaa ihmisen hemoglobiinista. Koska jokaiseen aminohapon korvautumiseen menee miljoonia vuosia, evoluutioteorian mukainen pitkän aikavälin haarautuminen yhteisestä syntyperästä on todennäköisempää kuin älykkään suunnitelijan luomistyö.
DNA:ta ja proteiinisekvenssejä tunnetaan jo niin valtava määrä, että eri organismien välillä voidaan tehdä monia erilaisia vertailuja. Jos Darwin ei olisi jo kehittänyt evoluutioteoriaa, viimeaikaisten tutkimusten tulokset molekyylisarjojen korvautumisesta saisivat meidät viimeistään uskomaan siihen.
Aminohappojen korvautumisten seurauksena syntyy usein epäaktiivisia proteiinien mutaatioita, joita organismi ei, vaikka se selviäisi mutaatiosta, kehitä edelleen. Toisaalta monet korvautumisista eivät haittaa organismin toimintaa tai johda toiminnallisen proteiinin aminohapposekvenssin muutoksiin kuten edellä esitetyssä esimerkissä hemoglobiinin betaketjusta. Ihmisellä on yli 100 korvattua aminohappoa normaalin aikuisen hemoglobiinin 146 aminohapon betaketjussa, ja silti se tuottaa toimivaa proteiinia. Useimmat korvattujen aminohappojen kantajat eivät edes tiedä, että heidän hemoglobiinissaan on tapahtunut muuntelua.
Toisaalta pelkkä betakejun kolmannen aminohapon korvautuminen aiheuttaa ihmisen hemoglobiinissa itsessään kiihtyvän muutoksen ja muuttaa punasoluja sirppimäisiksi, jonka seurauksena niiden hapenkantokyky heikkenee. Tällainen yrityksen ja erehdyksen menetelmä, johon kuuluu lukuisia eri lajien sisäisiä ja niiden välisiä aminohappojen korvautumisia on täysin evoluutioteorian mukainen. Prosessissa on vaan vaikea havaita mitään älykkyyteen tai suunnitelmaan viittaavaa.
Voiko mikään muu kuin ihmisen mahtaileva ego uskotella, että näin huonosti suunnitellun kokonaisuuden taustalla on älykäs suunnitelma? Egoismillaan kreationistit osoittavat perverssillä tavalla, että heidän on vaikea tunnustaa eläimellisen syntyperänsä häpeä. Vain antamalla egolle vähemmän valtaa ihmisluonnon paremmat puolet pääsevät esiin humanistisissa arvoissa, joita jotkut uskonnotkin ovat omaksuneet.
Evoluutiohistoria ei tietenkään pysty tuottamaan samanlaista lämpöisen pehmeää turvallisuudentunnetta kuin älykäs suunnitelma. Mieluisempaa olisi uskoa hyväntahtoiseen luojaan, joka pitää meistä huolta. Evoluutio on armoton yksilölle tai lajille, jolla ei ole tarvittavia ominaisuuksia kilpailemaan ravinnosta tai sopetumaan muuttuviin elinympäristöihin. Fossiililöydöistä näkee kuinka moni laji ei ole selviytynyt näistä haasteista. Älykäs suunnittelija suunnittelisi vain menestyviä lajeja, evoluutio taas tunnistaa monta huono-onnista tarinaa. Jos älykäs suunnitelma pystyy näin huonosti selittämään todellisen maailman, voiko sitä lopulta markkinoida muulla kuin tunteella ja toivolla viisaasta kaitselmuksesta?
Lopuksi pohdimme evoluution arvottamista, onko se totta, ”pelkkää teoriaa” vai jotakin siltä väliltä.
Monista fysiikan havainnoista ja totuuksista on voitu tehdä selkeitä yleistyksiä. Näitä ovat esimerkiksi aineen häviämättömyyden laki ja vakioisten painosuhteiden laki (law of definite proportions check), jonka mukaan kun kaksi tai useampi alkuaine yhdistyy, se tapahtuu selkeässä suhteessa niiden painoon. Lakien todentaminen ja niiden ymmärtämistä helpottavat yleistyksetkin ilmaistaan makroskooppisesti mitattavissa määrissä. Näiden lakien perusselitys löytyy atomiteoriasta, joka perustuu näkymättömiin atomeihin ja molekyyleihin. Kukaan ei ajattele, että atomiteoria on ”pelkkä teoria”, sillä se perustuu vakuuttaviin todisteisiin ja on lähtökohta, josta monet nykyisen kulttuurimme mukavuudet ovat peräisin. Olemme päätyneet monista havainnoista ja tosiasioista yleistyksiin lakien muodossa, niin makroskooppisella tasolla kuin teorioissa, jotka perustuvat näkymättömiin kokonaisuuksiin.
Jos sovellamme tätä samaa ajattelua biologiaan, näemme että evoluution käsite toimii lakina, sillä se tiivistää useita eläviä organismeja koskevia havaintoja tai todennettuja seikkoja. Sen rinnalla kulkevat teoriat luonnonvalinnasta tai muista keinoista, joiden kautta evoluutio tapahtuu. Toisin kuin Darwin 150 vuotta sitten, ymmärrämme nyt makroskooppista evoluutiota makroskooppisten geenien ja DNA:n molekyylisekvenssien kautta. Jos tarkastelemme evoluutiota lakien tasolla, vastaus on selvä: evoluutio ei ole teoria.
Täysin päinvastaisesti älykäs suunnitelma ei peruslähtökodaltaan pysty vastaamaan järjelliseen päättelyyn perustuviin peruskysymyksiin. Koettaessaan selittää kaiken jumalallisella ediktillä, älykäs suunnitelma ei selitä yhtään mitään.
Artikkeli on ilmestynyt alunperin Skeptical Inquirer -lehdessä 11/2003. Kirjoittaja Bruce Martin on Virginian yliopiston kemian emeritusprofessori. Frances on hänen vaimonsa.
Artikkelin on kääntänyt Susan Heiskanen.