Tilastokeskuksen vuonna 2005 julkistetun harrastus- ja yhdistystoiminnan tilaston mukaan suomalaisista miehistä 37 ja naisista 28 prosenttia ilmoittaa seuraavansa median välityksellä erityisen tarkasti artistia, urheilijaa yms. (Liikkanen 2005, 98). Suomalaisessa kulttuurissa tällainen lähes intiimi tunnustus on huomattava. Muissa kulttuureissa, ja erityisesti joidenkin tiettyjen kulttuurituotteiden kohdalla, tilanne voi olla toinen: esimerkiksi USA:ssa vuonna 1991 Star Trekin 25-vuotisjuhlan yhteydessä tehdyn kyselyn mukaan 53 prosenttia amerikkalaisista tunnustautui sarjan ja sitä seuranneen mediailmiön faniksi (Jenkins 1995, 3–4). Tällöin voimme kysyä, mitä näin laajasti määriteltävä fanius oikein tarkoittaa, millaisia merkityksiä se sulkee sisäänsä ja millaisista lähtökohdista se oikein syntyy.
Tässä artikkelissa tarkastelen science fictionia erityisenä genrenä, ja siihen kohdistuvaa faniutta. Artikkeli painottuu uskonnollisuuden käsittelyyn tieteiskirjallisuudessa ja fandomin omassa diskurssissa. Taustalla on yleinen keskustelu faniuden ja uskonnollisuuden suhteista ja tieteiskirjallisuuden fanien omat aiheeseen liittyvät diskurssit sekä esimerkiksi Kaarina Nikusen (2005) esille tuoma faniuden kokemuksellisuuteen ja faniuden yleistämiseen liittyvä problematiikka, jonka tutkimus on vasta alussa. Artikkelin pohjana on väitöskirjatutkimukseni suomalaisista science fiction -faneista.
Se, että faniutta tarkastellaan laajemmassa kontekstissa, esimerkiksi etno-, media- ja talousmaisemien kautta (esimerkiksi Saresma & Kovala 2003; Nikunen 2005; Jenkins & Tulloch 1995; Hills 2002; Sandvoss 2005) antaa mahdollisuuden löytää laajempia yhteiskunnallisia merkityksiä myös sille mediailmiölle, johon faniuden tulkitaan kohdistuvan. Tämä soveltuu erityisen hyvin juuri science fiction -faniuden tarkasteluun siksi, että sen pohjana oleva kirjallisuuden lajityyppi kritisoi ja artikuloi kulloinkin vallitsevia yhteiskunnallisia olosuhteita fiktion keinoin.
Science fiction -fandom on 1920-luvulla syntynyt sf-kirjallisuuden harrastajien verkosto, joka laajeni seuraavien vuosikymmenien aikana kansainväliseksi. Jo 1800–1900 -lukujen vaihteessa luonnontieteelliseen, yhteiskunnalliseen ja filosofiseen tarkasteluun keskittynyt genre oli levinnyt kaikkien teollistuneiden yhteiskuntien kirjallisuudeksi. Science fiction -fandom on itseään arvioiva ja tutkiva yhteisö.
Tutkimuksessani haastattelin 20 suomalaista science fiction seuran aktiivijäsentä puolistrukturoidulla teemahaastattelulla. Olin pyytänyt neljän seuran nykyistä tai aikaisempaa puheenjohtajaa nimeämään eri-ikäisiä, harrastuksessa eri tavoin mukanaolevia ja eri sukupuolia edustavia henkilöitä itsensä lisäksi (joissakin tapauksissa myös itsensä sijaan).
Kysymykset koskettelivat science fictionin löytämistä eri medioissa, harrastuksen alkamista, fandomiin eli aktiiviseen harrastajakuntaan liittymistä ja tapaa toimia fandomissa. Lajityypin luonteeseen ja fandomin yleiseen diskurssiin liittyen kysyin myös, onko tieteiskirjallisuuden lukeminen vaikuttanut maailmankuvaan tai esimerkiksi uskonnolliseen ja poliittiseen ajatteluun.
Tämäntapaisia kysymyksiä on mahdollista kysyä suoraan science fictionin harrastajilta, sillä fandomin keskustelussa maailmankuva- ja arvokeskustelut ovat osa tavallista jutustelua (Hirsjärvi 2005), ja siksi luonnollisia, kuten myöhemmin käy ilmi. Itse monivuotisena fandomin jäsenenä koin helpoksi keskustella hyvinkin moninaisista asioista haastateltavien kanssa.
Väitöstutkimustani varten haastattelemani harrastajat kuvaavat hyvinkin eri tavoin omaa faniuttaan. Kuitenkin myös yhteisiä teemoja löytyi, ja yksi niistä oli se, että faniuden kohteena oleva fantastinen kirjallisuus koettiin erityiseksi jo yllättävän varhaisessa iässä. Myös lajityypin harrastamiseen liittyvä sosiaalisuus oli lähes kaikille merkityksellistä, ja – jälleen – monin eri tavoin. Suomalaiset tieteiskirjallisuuden harrastajat pitävät tärkeänä lajityyppiin liittyvää monimuotoista toimintaa. Keskeiseksi merkitykselliseksi alueeksi toiminnoissa yleensäkin koettiin keskustelu. Haastatteluissa nousi hyvin vahvasti esille lukijoiden tapa kokea tieteiskirjallisuus yhteiskuntakriittisenä ja utopistisena lajityyppinä (Hirsjärvi 2005). Samoin agnostismi tai ateismi tuntuivat kuuluvan vahvasti yhteen itse sf-faniuden kanssa. Kuten eräs haastattelemani fani totesi:
”– itse asiassa mä luulen, et se ettei oo ollu uskonnollinen, on ollu niinku helpottamassa scifistä kiinnostumista, et se on niin päin…” (M, 37)Tämän näkemyksen mukaan vahvan uskonnollisen maailmankuvan omaavan lukijan voi ehkä olla vaikea ymmärtää tai hyväksyä leikkiä uskonnollisilla arvoilla ja maailman merkityksettömyydellä, biologisen sukupuolen manipuloinnilla tai lajityyppien ja siihen liittyen seksuaalisuuden kirjolla. Voidaan sanoa, että tuossa leikissä artikuloituvat monin eri tavoin esimerkiksi historia, tiede, arki, sukupuoli, ideologiat ja utopiat, jotka tieteisteoksissa haastavat vallitsevan hegemonian yllättävän samankaltaisesti sekä angloamerikkalaisessa että suomalaisessa keskustelussa (esimerkiksi Jenkins 1995; Hirsjärvi 2005, 205–206).
Tähän liittyvä erityinen tieteiskirjallisuuden lukukyvyn vaatimus näyttää olevan myös kestoaihe alan harrastajien ja asiantuntijoiden keskusteluissa ja kirjakritiikeissä. Tom Shippey (Shippey 2005, 1516) kuvaa tätä tieteiskirjallisuuden ominaisuutta nimittämällä lajityyppiä korkean informaation kirjallisuudeksi. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa tekstiä, jonka referenssit teoksessa kuvattuun maailmaan (jollaista ei ole olemassa maailmankaikkeudessamme) tuotetaan erityisillä, tarkoilla ilmauksilla. Tällöin lukija joutuu muodostamaan käsityksensä teoksen maailmasta ja tapahtumista paljolti ennakoimattoman informaation perusteella, päättelemällä asioita tekstin pääasiallisesti muun kontekstin – ei tutun yhteiskunnan kautta. Tällainen kirjallisuuden lukutapa voi olla vaikuttamassa myös lukijan tapaan tarkastella yhteiskunnallisia ilmiöitä.
Suomalaisten science fictionin harrastajien erityinen kiinnostus kohdistuu siis tiettyyn kau nokirjalliseen genreen, tieteiskirjallisuuteen (science fiction, sf, scifi, tieteisfiktio, aikaisemmin myös esimerkiksi avaruusseikkailu tai tulevaisuusromaani), jonka juuret ovat romantiikan aikakaudessa, mutta jonka oksien voi kuvata koko ajan kurkottavan aaltona etenevään postmoderniin. Käytän tässä ”postmoderni” -termiä vain ja ainoastaan viittaamaan science fictionin murroksia ennakoivaan ja ideoita luovaan olemukseen.
Genren esi-isiksi nimetään usein luonnontieteelliset tai tekniset spekulaatiot maailmankaikkeudesta ja koneolennoista aina antiikin kirjallisuudesta lähtien, ja sen äidiksi usein brittiläisen Mary Shelleyn teos ”Frankenstein – or The Modern Prometheus” vuodelta 1818 (suom. nimellä ”Frankenstein – uusi Prometeus”).
Tieteisfiktio tunnetaan erityisesti elokuvan ja tv-sarjojen kautta. Toisin kuin Hollywoodelokuvat antavat ymmärtää, tieteiskirjallisuus ei ole pelkkää avaruusoopperaa. Tieteiskirjallisuus ei edes keskity yksinomaan teknologiaan ja luonnontieteisiin, tähtitieteisiin, biologiaan, matematiikkaan ja fysiikkaan. Se hyödyntää yhtä lailla muitakin tieteenaloja ja tutkimusta. Tieteisteoksissa ehkä keskeisimpiä ovat psykologia, filosofia, teknologia ja yhteiskuntatieteet, mutta myös sellaiset kuin taiteentutkimus, historia ja teologia. Esimerkiksi Markku Soikkeli näkee psykologian roolin suurena tieteiskirjallisuudessa (Soikkeli 2006, 18). Toisaalta Soikkeli viittaa muun muassa Damien Broderickiin, joka näkee tieteisfiktion toimivan erityisesti tieteen paljastajana ja tieteen kaikkivoipaisuuden kyseenalaistajana. Frederic Jamesonin mukaan taas tieteiskirjallisuus kertoo tietämisen ja ymmärtämisen rajoista – ei tieteestä ja teknologiasta (Soikkeli 2006, 19–20).
Lajityypin ominaisuudet kehkeytyivät 1800-luvun tieteen ja teknologian kehityksen henkeäsalpaavassa myllerryksessä. Vaikka genre sai vakiintuneen nimityksensä vasta 1920-luvulla, siitä puhuttiin lajityyppinä jo huomattavasti aiemmin. Ensimmäinen kerran ”science fiction” -termi löytyy julkisuudesta jo vuodelta 1851, ja mahdollisten tulevaisuuksien kuvaamisen keinoja kirjallisuudessa käsiteltiin jo ennen tuota (Stableford 1976). Kyseessä on ollut aina senhetkisen tieteellisen tutkimuksen faktoihin nojautuva, spekulatiivinen lajityyppi, jonka ytimenä on kriittinen tai kyseenalaistava asenne ja ”mitä jos” -kysymys.
Suomalaiset tieteiskirjallisuuden harrastajat voidaan nähdä osana jo 1900-luvun alussa syntynyttä globaalin kirjallisuudenlajin kansainvälistä lukijaverkostoa. Kannattaa tietysti kysyä, kuinka todellista tuo verkostoon kuuluminen ja suoranainen harrastajien sukupolvien jatkumo on, sillä siinä missä angloamerikkalainen tieteiskirjallisuuden harrastajien verkosto eli fandom syntyi 1920-luvulla, suomalainen fandom alkoi organisoitua vasta 1970-luvun puolessavälissä.
Tavoitteena lajityypillä on siis tarkastella kaunokirjalliseen muotoon puettuna sellaisia mahdollisia tulevaisuuksia, jotka voisivat seurata tietyistä tieteen, taiteen, yhteiskunnallisten tai markkinavoimien tai esimerkiksi ekosysteemin muutoksista. Keskeisenä teemana voidaan tässä keskustelussa nähdä toisaalta ihmisen kyky tuhota elämä maapallolta ja toisaalta korostunut tietoisuus ihmisen kyvystä valita vaihtoehtoisia toimintamalleja sen säilyttämiseksi.
Jo tällaisenaan lajityyppi on ristiriidassa sekä uskonnollisen fundamentalismin ja ylipäätään maagisen maailmankuvan sekä teismin kanssa. Vastakkain ovat siis usko, että maailman tapahtumat johtuvat jostakin meille käsittämättömäksi jäävästä, tulevaisuutemme määrittävästä voimasta, jolla on oma, tilannesidonnainen tahto ja joka reagoi ihmiskunnan ja yksilöiden toimintaan omien, meille tuntemattomien lainalaisuuksiensa mukaan, ja toisaalta tieteelliseen maailmankuvaan nojaava fiktio, joka perustuu maailmankuvaan, jossa vallitsevat luonnontieteelliset, osittain vielä tuntemattomatkin, mutta joka tapauksessa ihmisestä riippumattomat lainalaisuudet, ja jossa ihminen voi vaikuttaa tulevaisuuteen.
Tieteisfiktio sinänsä ei kuitenkaan ole ”materialismin kirjallisuutta”, vaan siinä leikitellään spekuloiden myös eri uskonnoilla, metafyysisiäkin elementtejä käyttäen.
Tämä perinne näkyy selkeästi vahvempana tieteiskirjallisuudessa kuin populaarikulttuurin tieteisfiktiossa. Ehkä siksi lajityppi on nähty valistuksen edelleen jatkuvana projektina. Sen juuret ovat 1700-luvun goottilaisessa romantiikassa ja sitä kautta uskonnollisen maailmankuvan myllerryksessä. Stephen L. C. Clarkin mukaan tältä ajalta tieteiskirjallisuuteen ovat jääneet perinnöksi ”keskiajan skolastiikan kylmä käsi”, Galileo Galilein oikeudenkäynnin traumat sekä keskustelu darvinismin ja viktoriaanisen maailmankuvan törmäyksestä. Näin ollen, kun uskontoa käsitellään tieteiskirjallisuudessa, se kuvataan usein fiktion keinoin kiihkouskonnollisuutena ja uskonnollisten instituutioiden ja/tai organisaatioiden tyranniana (Clark 2005, 98).
Clarkin ajatusten taustalla ikään kuin häilyvät Durkheimin ajatukset siitä, että uskonnon alkuperäinen ajatus oli paitsi selittää tapahtumia myös spekuloida: toisaalta erilaisten fiktiivisten maailmankuvien ja toisaalta esimerkiksi erilaisten moraalikysymysten parissa, kuten esimerkiksi ihmisten välisen tasa-arvon idealla. Durkheimin mukaan filosofian ja tieteen olennaiset ideat löytyvät uskonnoista, ja vasta myöhemmin tiede on tältä osin vallannut uskonnon tilan (Durkheim 1980/1912, 381, 31).
Tässä suhteessa on kiinnostavaa, että haastateltavani näkivät tieteiskirjallisuuden vaikuttaneen osaltaan maailmankatsomuksensa muotoutumiseen, pääsääntöisesti, vaikkakin yhtenä tekijänä muiden mukana.
”Kyllä, heti, erosin kirkosta kun se oli mahdollista, et se niin kun, jotenkin jäi, et ei mulla ollu sille mitään käyttöö.”
– Johtuiko se sun mielestä scifin vaikutuksesta?
”En mä tiedä, voi olla, et se johtui tai sitte, nii et sielt on tullu tällanen tieteellinen maailmankuva.” (N, 29)
”No ainakin on helpompi olla agnostikko, ku on lukenu, heh … Mä olisin päätynyt siihen ennemmin tai myöhemmin.” (N, 34)
Tieteellisen maailmankuvan syntymisen, kristillisen maailmankuvan laajentamisen ja agnostismin tukemisen lisäksi monet haastateltavat näkivät tieteiskirjallisuuden myös lisäävän suvaitsevaisuutta uskovaisuutta kohtaan.
”Tota, kyl se varmaan jollain lailla, vaikee sanoo miten, ee, mut ehkä se on vaikuttanu sillä lailla, että uskonnolliseen käsitykseen, että mun uskonkäsitys, uskon jonkinlaiseen jumalaan, mukavaankin, mutta ehkä se on vetänyt mut pois siitä kristillisestä ajattelutavasta että … ehkä se on laajentunu, se on niin kun, se ei tosin oo mikään, minkään dogmien mukainen, eikä minkään niinku uskonnollisen käsityksen mukainen, siihen tietysti on vaikuttanu moni muukin asia…” (M, 23)
– Et scifi ei oo tehnyt susta ateistia?
”Ei, se on tullu muuten, scifi on ehkä pitemminki sit pehmittänyt mun linjaa tässä niinkun vuosien varrella et, et niinku ihmisiä ne uskovaisetki on, et on niilläkin oikeus niinko olla olemassa.” (M, 36)
Yhteistä haastateltaville oli myös se, että päätökset suhteesta uskonnollisuuteen oli usein tehty sangen nuorena:
”No ei…no eii kun en mä…[naurua], en mä oo uskonut [naurua] jumalaan sitten seitsenvuotiaan jälkeen, et tota niin eipä, eipä oikeastaa että mä en [naurua] oo lakkasin, lakkasin uskomasta juuri jumalaan ennen kuin mä scifiä rupesin, et yleensä ees lukemaan, että eipä siinä, oikein voi sanoa, että se ois siinä vaikuttanut mitenkään.” (M, 34)
Luetut tarinat kuvattiin haastatteluissa monta kertaa selkeästi yhteydessä laajempaan oman elämän kontekstiin tai niiden kerrottiin tuottaneen perustavanlaatuisia oivalluksia. Tiettyjen kertomusten vaikutukset tuntuvat olleen myös hyvin pitkäkestoisia.
Tässä mielessä tämän artikkelin alussa viitattu faniuden ja uskonnollisuuden välinen suhde, ja erityisesti tapa käsitellä faniutta uskonnollisena kokemuksena tai uskontona, on kiinnostava. Näin ovat tehneet esimerkiksi Matt Hills nimittäessään faniutta uus-uskonnollisuudeksi (Hills 2002, 117), Teemu Taira käyttäessään faniuden tarkastelussa notkean uskonnon määrityksiä (Taira 2006) tai Michael Jindra kuvatessaan Star Trek -faniutta uskontona (Porter & Maclaren, 1999).
Merkkejä uskonnollisten termien käyttämisestä faniuden kokemuksien kuvailussa löytyy usein tilanteissa, joissa fanit yrittävät löytää kieltä kuvaamaan vahvoja kokemuksiaan. Tämä on kuitenkin vaikeasti tulkittavaa käyttöä kahdessa mielessä: ensinnäkin erityisen mentaalisen tilan tai fyysisen tilan kuvaukseen on helppo käyttää jo olemassa olevaa, usein uskonnollista terminologiaa (pyhiinvaelluspaikka, alttari, idoli, palvonta). Tiivistyneen subjektiivisen kokemuksen ilmaisujen, kuten hurmoksen ja ekstaasin sijaan muut samantyyppistä kokemusta kuvastavat sanat voisivat kuitenkin olla vaikkapa seksuaalisesti sävyttyneitä (orgasmi, kiihko, total brain fucking), mutta niiden käyttämiseen on ehkä käyttäytymisnormien myötä korkeampi rima kuin uskonnollissävytteisissä ilmaisuissa.
Vaikka neutraalimpia ilmaisuja on mahdollista löytää (synapsit paukkuu, täysi oikosulku), ovat uskonnolliseen kokemukseen perinteisesti liitetyt termit kuitenkin kätevämpiä kertojalle. Niiden avulla voi tiivistetysti viestiä erityisestä subjektiivisesta kokemuksesta kuulijalle.
Uskonnollissävyttyneiden termien avulla kokemuksen kuvailu tapahtuu yhteisestä kulttuurikontekstista johtuen yleensä ilman sen kummempia selityksiä. Toisaalta fanit itse suhtautuvat hyvin kriittisesti ajatukseen, että uskonnollissävyiset ilmaisut olisivat samalla myös uskonnollisesti latautuneita. Päinvastoin, fanit, erityisesti sf-fanit, käyttävät uskonnollissävyisiä termejä tietoisen ironisesti, lainausmerkeissä, kertomaan asioista, joille ei ole olemassa kovinkaan hyviä ja täsmällisiä ilmaisuja.
Stephen R. L. Clark pohtii sitä, voisiko tieteiskirjallisuutta nimittää uskontoon verrattavaksi luottamukseksi siihen, että ihminen (siinä tapauksessa, että ihmiskunta voisi kypsyä aikuiseksi) olisi se, joka antaisi lopulta maailmankaikkeudelle merkityksen. Tällöin voisi pohtia, olisiko sf-fanius näin ollen jonkinlaista uskonnollisuuteen rinnastettavaa kulttista toimintaa silloin, kun fanitetun kirjallisuuden nähdään olevan optimistista kerrontaa tieteen ja tutkimuksen tuovasta paremmasta maailmasta. Tämä sopisi Tairan esittämän notkean uskonnon käsitteen piiriin.
Tulevaisuusoptimismia ei tieteiskirjallisuudessa ole juurikaan nähty sitten 1950-luvun. Clark pohtii (myös New Age- ja science fiction -kirjallisuutta lähteenään käyttäneitä) uskonnollisia kultteja kuten Heaven’s Gate -ryhmää, jonka jäsenet tekivät joukkoitsemurhan maaliskuussa 1997 toivossa päästä mukaan Hale-Bopp -komeetan matkaan. Toisena esimerkkinä hän mainitsee pyramidimarkkinoinnin tavoin toimivan, alunperin sf-kirjoittajien vedonlyönnin seurauksena ja vitsinä alkaneen tieteiskirjailija Ron L. Hubbardin perustaman Scientologiauskonnon.
Clark huomauttaa, että näissä esimerkeissä kyse on suljetuista, kulttien tavoin toimivista ryhmistä, joilta puuttuu sf-fanien verkoston jäsenille tyypillinen skeptinen asenne. Samoin näistä ryhmistä puuttuu kirjailijoille omassa fiktiossaan tyypillinen sitoutuminen luonnontieteiden lakeihin, jonka mukaan ”yliäly” on kyllä joskus ”jumalallinen” (ei-uskonnollisessa mielessä), mutta yhtä usein myös ”saatanasta” (eiuskonnollisessa mielessä).
Clarken loppulausuma onkin, että tieteiskirjallisuus tuntuu hahmottuvan yhtä paljon uskonnollisena, varoittavana tai eettisenä kirjallisuutena kuin yhtenä keinona herätä ihmiskunnan egoistisesta unesta, täysin riippuen tulkitsijan näkökulmasta (Clark 2005, 107–109). Tällöin määrittelyn tulkinnan kannalta olennaiseksi jää, kuka tulkitsee tieteisfiktion uskonnolliseksi ja missä kontekstissa.
Tällä hetkellä tuntuu, että faniuden määrittämisessä uskonnolliseksi kokemukseksi on kyseessä lähinnä tavoite saada haltuun ilmiötä, joka pakenee normatiivisia määrittelyjä nykyisin käytettävissä olevilla termeillä ja määritelmillä. Tämä sinänsä tuottaa myös hedelmällisiä tarkastelun näkökulmia erityisesti heimoistumisen tematiikan kautta liitettynä ideologiakeskusteluun.
Tieteiskirjallisuuden kohdalla kysymys uskonnollisuudesta tulee kuitenkin erityisen kiinnostavaan valoon lajityypin pitkän historian, faniuteen ja faniuden kohteeseen kohdistuvan ironisen etäisyyden, sf-fandomin kiinteyden ja verkoston globaalin luonteen vuoksi.
Sf-faneja ajatellen voidaan pohtia, sijoittuuko keskeinen kysymys uskonnollisuudesta faniuteen vai jonnekin muualle, esimerkiksi siihen tekstiin, johon fanien kiinnostus kohdistuu, ja vasta sitä kautta sf-faniuteen. Tällöin keskeiseksi ei nouse kysymys siitä, onko fanius uskontoa, vaan siitä, minkälaisia fanitettuihin teksteihin liittyviä arvoja ja metatekstejä faniudessa, sen diskursseissa ja käytänteiden pontimena liikkuu. Esimerkiksi Gerald Heard (1953) on nähnyt olennaisimpana uskonnollisuuden ja tieteiskirjallisuuden välisenä jännitteenä sen, kuinka tiede on uudelleenjärjestänyt käsitystä ainutlaatuisesta Jumalan luomasta itsensä kuvasta sijoittamalla biologian kautta ihmisyyden olemusta sielusta esimerkiksi rauhastoimintaan ja neurologisiin toimintoihin.
Kiinteästi ideologisiin ja maailmaa selittäviin merkityksiin nojaavan, eri tavoin uskonnollisen maailmankuvan rinnalle on noussut selitystä lykkäävä, kyseenalaistava, epävarmuutta tietoisesti sietävä maailmankuva. Tämä heijastuu myös tieteisfiktion suosion lisääntymisenä. Durkheim esittää, että kahdesta uskonnon tehtävästä toinen, spekulaatio (toinen on uskonnollinen kokemus) muuntuisi tieteellisen maailmankuvan myötä pysyen kuitenkin edelleen inhimillisen toiminnan ja vaikuttamisen liikkeellepanevana voimana (Durkheim 1980, 382). Edellä mainitun perusteella voidaan ehkä ajatella, että tällaisen spekulaation yhtenä ilmentymänä, laajasti ajateltuna, on tänä päivänä tieteisfiktio.
Toisaalta Durkheimin näkemys siitä, että nimenomaan usko säilyy inhimillisen toiminnan ja vaikutuksen liikkeellepanevana voimana, sellaisena johon tiede ei kykenisi, näyttää tieteisfiktion globaalin harrastuksen kautta tulevan kiinnostavasti uuteen valoon. Jos ymmärrämme edellä kuvatun suomalaisten tieteiskirjallisuuden harrastajien kyseenalaistamisen diskurssin myös maailmanlaajuisena ilmiönä, mitä se näyttää olevan, olemme tilanteessa, jossa tut kijoiden ymmärtämän faniuden (uus)uskonnollisuuden luonteen tarkastelu vaatii ilmiön tarkastelua laajassa kontekstissa.
Tällöin voi esimerkiksi pohtia, onko tieteiskirjallisuuden faniudessa kyseessä todella esimerkiksi jonkinlainen uususkonnollinen ilmiö vai sittenkin jotain muuta, ja mitä kertoo maailmankuvan muodostamisen problematiikan kannalta fanius, jonka keskeisiin ominaisuuksiin kuuluvat kyseenalaistamisen diskurssit.
FM Irma Hirsjärvi
Artikkeli on lyhennys artikkelista teoksessa ”Fanikirja” (toim. Kaarina Nikunen, Jyväskylän Yliopisto 2008). Väliotsikot toimituksen.
Artikkelin otsikko on lainaus M.G. Soikkelin internet-kirjoituksesta Hirsjärven väitöstilaisuudesta, 2009.
