Kuva 1. Keinotekoisen vesisuonen etsiminen. Koejärjestely ja tulosten laskemisperiaate.
”Kun kyseessä on maasäteily ja sen tutkiminen, ei voida välttyä tieteen ja kansan syvien rivien tiedon väliseltä ristiriidalta”
Tutkimus tehtiin vuosina 1976–1983 Oulun yliopiston kansanterveystieteen ja biofysiikan laitoksilla. Raportti ilmestyi vuonna 1985 Kansanterveystieteen julkaisuja -sarjassa. Skepsis ry:n yksi tehtävä on määritelmän mukaan ”Julkaista paranormaaleja ilmiöitä koskevia väitteitä tutkivia artikkeleja ja kirjoja”. Koska alkuperäinen raportti on hankalasti saatavissa, päätettiin käyttää hyväksi nykyistä tietotekniikan helppoutta ja julkaista raportti sellaisenaan sähköisessä muodossa. Alkuperäinen, A5 kokoinen paperiversio skannattiin A4 kokoon pdf -formaattiin, joka on helposti luettavissa internetin välityksellä. Raportin tekijöiden kirjallisen luvan perusteella tämä sähköinen versio on vapaasti käytettävissä ei-kaupalliseen tarkoitukseen. Ainoat muutokset raporttiin tehtiin formaatin muutoksesta aiheutuvista syistä eivätkä ne vaikuta itse raportin sisältöön. Sähköisen version työsti Kari Mäkelä. Raportin pdf-version löydät Skepsiksen kotisivulta linkistä http://www.skepsis.fi/jutut/maasateilyraportti.pdf
Tutkimus oli harvinaisen perusteellinen käsittäen mm 32 Suomen parhaan kaivonkatsojan testauksen. Tämän laajempaa tutkimusta ei voida kuvitella tehtävän ainakaan Suomen olosuhteissa. Raportti on hyvä esimerkki siitä, että tieteellinen todistaminen on usein sangen helposti ymmärrettävää ja yksinkertaista. Ei tarvita monimutkaisia mittareita ja professorien käsittämätöntä muminaa.
Raportti alkaa kuvaavilla johtosanoilla ”Kun kyseessä on maasäteily ja sen tutkiminen, ei voida välttyä tieteen ja kansan syvien rivien tiedon väliseltä ristiriidalta. Tässä esitämme poimintoja tutkimuksen kiviseltä polulta”.
Kansanviisauteen puuttuminen aiheutti tutkijoille monenmoisia ongelmia. Raportissa on viitattu useisiin kymmeniin lehtiartikkeleihin, joita julkaistiin tutkimuksen käynnissäoloaikana. Päätekijät Martti Mela ja Onni Kari-Koskinen joutuivat joka kerta tavallaan altavastaajina esiintymään useissa radio- ja televisio-ohjelmissa. Tuttu ilmiö Skepsisläisille.
Seuraavassa lainauksessa on selkeä osoitus siitä mitä seuraa, kun lääkäri toimessaan oikeasti alkaa toteuttaa uskomushoitoa. Kunnassa oltiin mieluummin ilman lääkäriä (5 vuotta) kuin annettiin kunnanlääkärin jatkaa vuoteiden paikan siirtelykehotuksia ”vesisuonien” sijainnin mukaan.
”Nakkilan kunnanlääkärinä 1948–1950 Onni Kari-Koskinen sai kuulla edeltäjänsä kunnanlääkärin toimenpiteistä. Käydessään potilaidensa luona sairaskäynneillä, tämä oli tarkastellut ja tutkinut heidän vuoteittensa sijaintia ”vesisuoniin” nähden kelloa heilurina käyttäen ja sitten esittänyt potilaille vuoteen siirtoa sopivampaan paikkaan sairaudestaan parantuakseen. Tähän toimintaan kunnanisät suhtautuivat kielteisesti ja yrittivät saada kunnanlääkäriään toimimaan ”koululääketieteen” edellyttämällä tavalla. Kun tämä ei onnistunut kunnanlääkärin virka lakkautettiin v. 1941, ja kesti viisi vuotta ennen kuin virka uudelleen perustettiin ja täytettiin.”
Koko maasäteilytutkimuksen käynnistymisen primus motorina oli maanviljelysneuvos, agronomi Mauno Pohjonen. Hän oli 70-luvulla kuuluisa kaivonkatsoja sekä maasäteilyn ja sairauksien välisen yhteyden omatekoinen tutkija, joka käytti tieteellisyyden riman reippaasti alittavia menetelmiä. Pohjosen akateemiseen oppiarvoon viitattaneen ”tutkijan mielipide” otsikon alla esitetyssä vuodatuksessa. ”Kokeiden alussa tutkija koki tekevänsä innolla mielenkiintoista pioneerityötä, johon jo biofysiikan monitieteinen olemuskin velvoitti. Kun kokeet edistyivät ja tulosten analysointi kehittyi, usein jäi kysymään, ovatko jopa opillista sivistystä saaneiden säteilymiesten pyyteet vilpittömät.” On merkillepantavaa, että tutkijoilla ei ollut ennakkoasenteena kielteistä suhtautumista maasäteilyyn.
Maasäteilytutkimuksen kysymyksenasettelua kuvaa osuvasti seuraava lainaus raportista. ”Maasäteilyyn kohdistuvissa tutkimuksissa ensimmäiseksi ongelmaksi tulee aina luotettavan indikaattorin puuttuminen. Huolimatta lukuisista tutkimuksista ja kokeiluista ei ole löydetty mittaria, joka kiistattomasti osoittaisi hypoteettisen maasäteilyn olemassaolon. Tästä syystä on aina jouduttu turvautumaan taikavarpua tai heiluria indikaattorina käyttävään ihmiseen. Tämä menetelmä on lukuisissa kokeissa sekä muualla maailmassa että Suomessa jo osoitettu epäluotettavaksi, vaikka koehenkilöiltä ei olekaan selityksiä puuttunut. Kuitenkin jokainen sukupolvi näyttää joutuvan määrittelemään tutkimuksin kantansa asiaan, koska vanha teesi kaivetaan yhä uudelleen esille: ’Kansanviisaus’ osoittaa maasäteilyn olemassaolon, ja aitona luonnonilmiönä se ansaitsee tulla vakavasti tutkituksi.”
Myös Oulun yliopistossa jouduttiin aloittamaan samasta ikuisuuskysymyksestä, varvunkäyttäjän luotettavuudesta. Tässä käytetyt mittausmenetelmät ovat ennestään tunnettuja. Sitävastoin tulosten tilastollisessa käsittelyssä on sovellettu menetelmiä, joita voidaan pitää aikaisempia luotettavampina. Tutkimuksessa pyrittiin vastaamaan seuraaviin kolmeen kysymykseen:
1. Löytääkö koehenkilö samaa aluetta useamman kerran tutkiessaan säteilypisteet aina samoista kohdista?
2. Löytävätkö eri koehenkilöt samalta alueelta säteilypisteet samoista kohdista?
3. Löytääkö koehenkilö maahan upotetun keinotekoisen vesisuonen?”
Koemenetelmää kuvaa seuraava lainaus. ”Maasäteilymittaukset Martti Mela päätti tehdä maastossa siten, että koehenkilöt kuljetetaan suoraa ja tasaista metsätietä hitaasti ajavassa autossa. Tarkoitukseen sopivat tiet löytyivät Mauno Pohjosen ja eräiden muidenkin tunnettujen maasäteilymiesten toimesta. Tyypillistä tielle oli, että se sijaitsi pohjois-eteläsuunnassa ja maasäteilylinjat leikkasivat kohtisuorasti tien, säteilylinjoja oli harvahkosti ja ne tuntuivat voimakkailta. Koehenkilöt saivat ennen kokeita tutkia haluamallaan tavalla tien ja hyväksyivät sen mittauskohteeksi. Myös mittausta autosta harjoiteltiin ennen koetta, eikä varvun toimintaan ollut kenelläkään erityistä huomauttamista. Auto oli maastoauto, jonka ikkunat koeajaksi peitettiin. Tien vierellä oli 100–150 m pitkä mittanauha, josta luettiin säteilylinjojen kohta, jonka koehenkilön varpu tai vastaava osoitti painuessaan alas tai noustessa ylöspäin. Kokeita tehtiin sokkona ja/tai ilman. Edelliset katsottiin tieteellisesti päteviksi. Sokkokokeissa koehenkilö istui hyvin hitaasti liikkuvan auton takapenkillä ja ilmoitti varvun taipuman sanomalla ”nyt”. Auton vieressä kävelevä tutkimusassistentti merkitsi mittanauhan lukeman vastaavalla kohdalla koepöytäkirjaan noin ±5 cm tarkkuudella. Kokeen alkamiskohtaa koehenkilön tietämättä muutettiin joka kerralla muutama metri.
Koehenkilöt totesivat varvun taipuvan hyvin autossakin ja Mauno Pohjonen kertoi varvun taipuvan jopa lentokoneessakin. Kokeissa ei ollut kiirettä ja hyvä ”fiilinki” vallitsi kaikkien kesken. Näihin pääkokeisiin osallistui 32 henkilöä, monet heistä useita kertoja kesän ja syksyn 1978 aikana. Koepisteitä kertyi n. 5000 kpl merkiten siten huomattavan suurta tilastollista lukumäärää. Koehenkilöt oli valittu suurelta osin Mauno Pohjosen ilmoituksen perusteella.”
Tutkimusasetelma oli niin selkeä ja yksinkertainen kuin voi olla. Jos varvunkäyttäjä löytää toisen varvunkäyttäjän osoittamat paikat tai edes omat aikaisemmin osoittamansa paikat satunnaista useammin, voidaan varvun taipumisen todeta aiheutuvan jostakin varvunkäyttäjän ulkopuolisesta ilmiöstä. Tässä on huomattava, että vaatimuksena ei suinkaan ollut kaikkien taipumakohtien uudelleen löytyminen, riitti kun löysi suurimman osan. Toisaalta näyttöön ei riittänyt se, että löysi joitakin aikaisempia pisteitä. Tässä kohden kansanihmisen käsitys näytön riittävyydestä usein poikkeaa tieteellisestä käsityksestä. Kohtalonkysymykseksi osoittautui tässä testissä sokkoutus. Varpumiehen ei sallittu missään varsinaisen testin vaiheessa havainnoida ympäristöään tai toisten koehenkilöiden tuloksia. Jos varvun taipuminen todella aiheutuu ulkopuolisen ilmiön vaikutuksesta, ei sokkoutuksesta pitäisi oleman mitään haittaa. Tutkimusmenetelmän hyväksyivät ennakkoon kaikki 32 varvunkäyttäjää.
”Keskeinen osuus tulosten analysoinnissa on ollut kuvitteellisella ”säteilyntutkijalla”, joka pajunvarvun sijasta käyttää instrumenttina arpanoppaa. Tämä arpoja on periaatteessa kulkenut todellisten koehenkilöiden jäljessä ja toistanut heidän mittauksensa, mutta mahdollisista säteilylinjoista välittämättä sijoittanut omat pisteensä polulle täysin umpimähkäisesti. Arpomalla toimivan säteilyntutkijan tulokset on helposti ennustettavissa todennäköisyyslaskentaa apuna käyttäen. Samalla nämä tulokset antavat ehdottomat minimivaatimukset, jotka todellisten koehenkilöiden tulisi ylittää. Kuitenkin tällainen vähälahjainen säteilyntutkija olisi varsin hyvin menestynyt kokeneitten ammattilaisten joukossa.”
Raportissa esitetään tuloksia hyvin paljon graafisessa muodossa siten, että vaikka tilastollisia tarkasteluja ei ymmärtäisikään, voi havaintopisteiden hajaantumisesta nähdä saman asian kuin minkä tilastolliset menetelmät osoittavat. Testin tulokset ilmenevät seuraavasta. ”Voidaan odottaa, että ammattitaitoinen varvunkäyttäjä saa paremman tuloksen kuin arpomalla. Todella korkealuokkaisia saavutuksia ei kuitenkaan löydy koesarjoista. Vaikka satunnaisesti joukosta löytyykin muutamia kohtalaisen hyviä tuloksia, ao. koehenkilöt eivät ole pystyneet toistamaan niitä muissa kokeissa. […] Edellä esitetty koskee kaikkia koehenkilöitä. Yksikään heistä ei pystynyt tasaisen hyviin, toistettaviin suorituksiin eri koesarjoissa. Vaikka yksittäisiä hyviä tuloksia esiintyikin, ne eivät missään vaiheessa yltäneet kymmenien senttien tarkkuuteen kuten aikaisemmin annetussa esimerkissä (kriteeri 10–20 cm). Arpomalla toimiva varvunkäyttäjä on mahdollisimman huono vertailukohta, mutta siitä huolimatta tällainen henkilö olisi menestynyt varsin kohtuullisesti maan parhaiden kaivonkatsojien joukossa.”
Osa kaivonkatsojista väittää pystyvänsä määrittämään vesisuonen syvyyden ja virtaussuunnan. Vesisuoneksi riittää jopa puutarhaletku. Tällaisen kyvyn testaamiseksi tehtiin seuraava koe. ”Keinotekoisena vesisuonena toimi hiekkamaahan 0.5 m:n syvyyteen kaivettu 100 m pitkä ja 3” paksu palokunnan kangasletku. Siihen ohjattiin palopostista jatkuva vesivirta n. 300 l/min. Mittauspolku ylitti letkun useammasta kohdasta (kuva 1). Koehenkilöt tutkivat polun hitaasti liikkuvassa autossa istuen sekä myös jalan silmät peitettynä. Indikaattorina he käyttivät varpua. Ennen kokeen suorittamista oli varmistettu, että se toimii näissä olosuhteissa.”
Tuloksista tutkijat toteavat ”[…] koehenkilöiden löytämät säteilypisteet jakautuvat tasaisesti koko polun matkalle. Letkujen kohdalla ei ole pistekasautumia.” ”Tulokset osoittavat, että koehenkilöt eivät löydä varvun avulla maahan upotettuja letkuja tässä koejärjestelyssä. Eräs koehenkilöistä yritti myös määrittää taikavarvun avulla veden virtaussuunnan muoviletkussa, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ainoa kohta, jonka useimmat havaitsivat, oli tiessä oleva painuma. Autolla yli ajettaessa tärähdys tuntui selvästi ja sai varvun reagoimaan.”
Tutkimuksissa testattiin S-tasaajaksi kutsuttua säteilynpoistolaitetta. ” Suomalainen S-tasaaja (kuva 2) on valmistettu kahdesta kuparilankakierukan yhdistämästä sementtijauheella täytetystä muoviputkilosta. Uudemmassa mallissa raskas sementti on korvattu vaahtomuovilla ilmeisesti postikulujen pienentämiseksi. Lisäksi napojen väliin on lisätty ”kondensaattori”, alumiinifolioon kääritty vaahtomuovin kappale. Laitteen sanotaan keräävän maasäteilyn 30 m:n säteeltä. Säteilyn kertymisen vuoksi kondensaattori on ajoittain vaihdettava. Ilmeisesti tätä mallia MH-Import Oy myy Protektor-nimisenä antaen harhaanjohtavaa tietoa laitteen alkuperästä. S-tasaajia oli laitteen kehittäjän mukaan v. 1978 myyty jo 4000 kappaletta 30 mk:n hintaan. Protektor maksaa erään mainoksen mukaan 69 mk. Laitteiden toiminnalle ei ole fysikaalisia perusteita, vaan ne ovat puhtaasti taikakaluja.”
”Koehenkilöinä toimi neljä varvunkäyttäjää sekä laitteen kehittäjä. Sopiva säteilykenttä etsittiin taikavarvun avulla. S-tasaaja sijoitettiin paikalleen tai poistettiin siltä laitteen kehittäjän ohjeiden mukaan. Koehenkilöt arvioivat säteilykentän voimakkuuden heilurin, silkkilangassa roikkuvan teräskuulan, pyörähdysten lukumäärästä. Säteilykentän puuttuessa heiluri ei liikkunut lainkaan. Jos pyörähdysten lukumäärä nousi yli 300, säteilykenttä oli syöpää aiheuttava. Varsinaisten kokeiden aikana koehenkilöt eivät tienneet, milloin S-tasaaja oli toiminnassa ja milloin ei.
S-tasaajalla suoritettiin yhteensä 300 varsinaista koetta. Kokeiden aikana koejärjestelyjä jouduttiin useaan otteeseen muuttamaan. Nämä liittyivät S-tasaajan sijoittamiseen, rakennusten maadoitukseen, S-tasaajien lukumäärän sekä kuun vaiheen huomioimiseen. Aina, kun koehenkilöt näkivät, oliko S-tasaaja paikallaan vai ei, tulokset olivat oikeita. Varsinaisessa kokeessa havaintojen lukumäärän kasvaessa tulokset lähenivät tasoa 50 % oikein ja 50 % väärin. Kokeiden yhteenlaskettu tulos oli 144 oikeaa 300:sta eli 48 % oikein.”
Esimerkkinä siitä, miten asiaansa uskova heilurimies voi aiheuttaa taloudellistakin vahinkoa, on seuraava lainaus tutkimuksesta. ”Biofysiikan laitokselle tuli muovipatjoja valmistavalta teollisuuslaitokselta tiedustelu, miten Aamulehdessä 8.7. 1978 sähköinsinööri Seppo Jylyn esittämiin ajatuksiin tulisi suhtautua. Haastattelussa Seppo Jyly väitti paksun muovipatjan lisäävän maasäteilyn 2–3 kertaiseksi. Teollisuuslaitos päätti suorittaa kokeeseen tuleville henkilöille matka- ja hotellikorvaukset. Martti Mela ja Jorma Kajava laativat koesuunnitelman, joka oli yksinkertainen ja tulkinnoista vapaa. Linnanmaan pommisuojasta koehenkilöt, mm. em. Seppo Jyly ja Mauno Pohjonen, löysivät vahvasti säteilevät linjat. Niiden risteyskohtaan asetettiin Jorma Kajavan sänky siten, että päänkohta oli em. säteilylinjojen risteyksessä. Kun sänkyyn asetettiin kaksi paksua muovipatjaa lisääntyi heilurikokeiden tai vastaavien perusteella maasäteilyn voimakkuus kuten Seppo Jyly oli esittänytkin saaden huomattavan suuria arvoja. Senjälkeen muovipatjat siirrettiin sängyn alle ja asetettiin sängyn peitto patjoille näköesteeksi. Mitattu voimakas säteily ei tästä muuttunut. Kokeissa eivät koehenkilöt nähneet, olivatko patjat sängyn alla vai eivät, ja tämän määräsi satunnaisluku (heitetty raha). Koehenkilöt joutuivat siten tosiasiallisesti sokkotestiin. Kokeen jatkuessa kunkin koehenkilön heilurin kierrosluvut lähenivät samaa arvoa riippumatta siitä, olivatko patjat sängyn alla vai eivät. Tätä koetta eivät sanottavammin koehenkilöt kommentoineet ja vähin kustannuksin teollisuuslaitos sai puhtaat paperit. Mainittakoon, että tähän kokeeseen otti osaa koehenkilö, joka tunsi sormissaan säteilyn voimakkuuden.”
Maasäteilyraportissa on myös huomattavan laaja katsaus taikavarvun historialliseen taustaan, terminologiaan ja selitysmalleihin. Tämän osan johdannossa todetaan ”Taikavarpu on nimensä mukaan vanha maaginen väline, joka on periytynyt sukupolvien takaa. Sen muoto, rakenne ja käyttötarkoitus ovat kokeneet melkoisia muutoksia historian kuluessa. Tästä huolimatta sen klassiset piirteet ovat edelleen nähtävissä, ja myös sen alkuperäinen käyttö yhä tosiasia.
Selitykset taikavarvun toiminnan syistä ovat aikojen kuluessa kokeneet perusteellisia muutoksia. Tieteellisissä tutkimuksissa ja kokeissa ne on yhä uudelleen osoitettu perusteettomiksi tai ainakin kiistanalaisiksi. Siitä huolimatta usko tähän ”kansan viisauteen” elää sitkeästi. Ajoittain taikavarpu ikäänkuin löydetään uudelleen ja sen suosio kasvaa. Siihen liittyvien ilmiöiden tieteellistä tutkimista vaaditaan aivan kuin kysymyksessä olisi uusi asia.
Germaaniset taikavarvun nimitykset viittaavat ihmeisiin, kyselemiseen, onneen ja toiveiden täyttämiseen. Ne kuvastavat lisäksi varvun toimintatapaa; varpu ”lyö”. Ranskan kielessä ne on myös liitetty Raamatun kertomuksiin Jaakobin ja Aaronin ihmeitä tekevistä sauvoista. Englannin kielen sanojen ”dowsing” ja ”dowser” oletetaan olevan kelttiläistä alkuperää. Tämä saattaa johtua siitä, että taikavarvun käyttö Englannissa alkoi kelttiläisten asuttamassa Cornwallissa. Yhdysvalloissa käytetyt nimitykset viittaavat suoraan noituuteen.
Suomessa taikavarvulla ei ole kansankielessä mitään erityisiä omia nimityksiä. Tämä puhuu taikavarvun käyttöperinteen lyhyen iän puolesta. Nimitys ”velhovapa” on Fieandtin (1911) ja ”tuntovarpu” Aaltosen (1952) käyttöön ottama. Sensijaan taikavarvun käyttäjän, kaivonkatsojan, nimitys on vanha (Vilkuna 1951). Se viittaa kaivopaikan etsimiseen muilla menetelmillä kuin taikavarvulla. Ennen taikavarvun tuloa sekä Suomessa että Virossa kaivonpaikka etsittiin nimenomaan ”katsomalla”.
Kontrolloidut kokeet ovat toistuvasti osoittaneet, ettei taikavarvulla voi luotettavasti paikantaa aineellisia kohteita, vesisuonia eikä säteilykenttiä. Tällaisiin epäonnistumisiin taikavarvun kannattajat ovat löytäneet lukuisia selityksiä (ks. esim. Aaltonen 1952, Prokop ja Wimmer 1977). Niitä ovat mm. varvunkäyttäjän yksilölliset ominaisuudet (mieliala, sympatikotonia, oma ”säteilykenttä”), vaatetus, taskuissa olevat esineet, taikavarvun laatu (materiaali, väri), ympäristössä esiintyvät materiaalit (magneettinen teräslanka, käärepaperi, puusärmiöt, korkki- ja selluloidi- ja lyijylevyt, vanerin syiden suunta), fysikaaliset tekijät (vaihtovirta, ääniaallot, ultraviolettivalo, suojalaitteet), ilmastolliset tekijät (ilmanpaine, lämpötila, ilman kosteus, sumu, ilman sähköisyys, kovat tuulet, auringonvalo), kosmiset tekijät (magneettiset myrskyt, taivaankappaleiden asema) sekä epäuskoisten henkilöiden läsnäolo. Lisäksi säteilylinjojen sanotaan syntyvän, häviävän, siirtyvän ja muuttavan kokoaan enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Tästä syystä ei ole mikään ihme, että taikavarpuun liittyviin ilmiöihin kriittisesti suhtautuvat pitävät niitä mielikuvituksen tuotteina.
Tavalliset ”kaivonkatsojat” luottavat vilpittömästi taikavarpuunsa ja näyttävät myös menestyksellisesti löytävän kaivonpaikkoja sen avulla. Tähän heillä onkin täydet mahdollisuudet kehittämänsä hyvän maastotuntemuksen vuoksi sekä siitä syystä, että Suomessa pohjavettä löytyy useimmista paikoista suhteellisen läheltä maanpintaa. Varvunkäyttäjän suorittama tietoinen tai alitajuinen ympäristön tarkkailu tulee hyvin esille testissä, jossa sama koehenkilö kartoitti useampaan kertaan saman alueen aloittaen aina samasta kohdasta. Reitin ensimmäinen säteilypiste oli helppo muistaa ja sattui senvuoksi joka kerta samaan paikkaan. Sensijaan reitin loppupuolelta löydettyjen säteilypisteiden suhteen alkoi tulla yhä enemmän hajontaa. Kuitenkin sairauksia aiheuttavien säteilykenttien etsiminen taikavarvun avulla on hyväuskoisten ihmisten pettämistä.
Taikavarvun kannattajat pyrkivät usein korostamaan käyttämänsä välineen arvovaltaa vetoamalla sen ikivanhaan alkuperään. Kuitenkin näyttää siltä, että varsinainen taikavarpu nykyisin tunnetussa muodossaan on suhteellisen nuori. Varhaisimmat siitä kertovat luotettavat kirjalliset lähteet ovat peräisin vasta 1400-luvulta. Tästä syystä sen käytön voidaan olettaa saaneen alkunsa aikaisintaan 1300-luvulla.
Taikavarpu valmistettiin alunperin pähkinäpuun oksan haarasta, mutta tarkoitukseen näyttää soveltuvan loppujen lopuksi mikä tahansa materiaali. Myöskään sen muodolla ei ole varsinaisia rajoituksia. Ainoa huomioon otettava seikka on se, että taikavarpu on saatava labiiliin jännitys- tai tasapainotilaan. Tällöin se vahvistaa pienimmätkin lihaskontraktiot selvästi havaittavaksi varvun heilahdukseksi.
Edellisen perusteella on ymmärrettävissä se, että taikavarpua voi käyttää minkä tahansa kohteen etsimiseen. Se on juuri sitä, mihin eräät sen germaanisista nimistä viittaavat: Wünschelrute, önskekvist eli toivevarpu. Se tuo ihmisen sisäiset toiveet ja uskomukset ulkoisesti nähtäviksi. Lisäksi se on myös Glücksrute: jos sattuu onnistamaan, voi vesisuoni tai malmikenttä löytyäkin!”
Tämänkään tutkimuksen avulla ei voida osoittaa, ettei maasäteilyä ole olemassa. Tutkimus osoittaa kylläkin vakuuttavasti, etteivät ainakaan tässä tutkimuksessa testatut laitteet osoita maasäteilyn olemassaoloa. Voi vain kysyä että mitkä sitten? Keskustelujen ja väitteiden loppumattomuutta kuvaa tutkijoiden loppukaneetti ”Säteileekö vai eikö säteile, antaa nyt toisten yrittää”
Älä usko, lue itse koko raportti, nyt se on helposti saatavissa!
Kari Mäkelä
